Konservaattori

Tiina Sonninen, 46 v

Jo aivan lapsesta pitäen olen tehnyt käsilläni jotain. Totuin myös jo nuorena liikkumaan, ensin isäni työn takia, myöhemmin matkustelin ja muutin itse paikasta toiseen. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen matkustelin paljon ja asuin mm. Norjassa ja myöhemmin Ruotsissa. Sattuma vei minut Kuopion käsi- ja kotiteollisuuskouluun, jota kävin kylläkin vain kaksi vuotta. Opiskelin nk. kovien materiaalien linjalla, jossa käsiteltiin puuta, kipsiä, metallia ja kaikkea siltä väliltä. En kuitenkaan kokenut itseäni käsityöläiseksi enkä halunnut jatkaa opintoja pitemmälle. Opin kuitenkin hieman käden taitoja, josta on ollut paljon hyötyä konservaattorin työssäni. Myöhemmin pääsin töihin konservointiapulaiseksi museoon, jossa tein korjauksia ja puhdistuksia huonekaluille, otin tapetti- ja maalinäytteitä rakennuksista ja hoidin kaikkea mahdollista siinä sivussa. Vantaalla aloitettiin 1984 konservointialan koulutus, ja koska ala kiinnosti hain ja pääsin sinne opiskelemaan. Erikoistumisalanani oli rakennuspinnat.

Uutta ja vanhaa rakennusperintöä

Konservointi on kansallisesti arvokkaiden rakennusten ja materiaalin säilyttämistä ja huoltamista. Rakennuspintakonservaattorin työn kohteena on rakennuksilla säilyneiden pintojen ja rakennusmateriaalien konservointi, restaurointi ja dokumentointi. Tällainen kohde voi olla vasta eilen rakennettu tai sata vuotta vanha talo. Ikä ei ole ainoa suojelun tarvetta määrittävä kriteeri vaan kohteita voidaan arvottaa hyvin monella tavalla. Koska olen ollut jo varsin kauan alalla, on työkohteitakin ollut jo hyvin monenlaisia. Teen myös paljon konsultointia museoille sekä arkkitehti- ja insinööritoimistoille. Työni käsittää dokumentointia, työtapaselostuksia ja valvontaa. Lisäksi teen vanhojen rappaus- ja kivipintojen sekä seinämaalausten (kuvataiteilijoiden maalaamia) konservointia, puhdistusta ja restaurointia.

Työalueena koko Suomi

Koska rakennukset eivät tule luokseni, menen itse rakennusten luokse. Työalueenani on koko Suomi ja siten on varauduttava matkustamiseen. Rakennuksissa työkohteet ovat sen verran laajoja, ettei työtä tehdä hetkessä. Konservaattori on koko tämän ajan sidottu olemaan paikan päällä. Suurimmat projektit ovat yleensä valtion, seurakuntien ja kaupunkien omistamissa kiinteistöissä. Pienimmät työkohteet ovat yleensä yksityisten omistamissa kiinteistöissä, ja usein annan heille vain ohjeita, kuinka toimia ja mitä materiaalia tulisi käyttää.

Näytteitä vanhoista seinäpinnoista

Oma työni rakennuksissa koostuu selvitysten tekemisestä ja dokumentoimisesta. Huomioin kohteen rakennushistoriallisen tyylin, dokumentoin pintamateriaaleja ja rakennuksessa tapahtuneita muutoksia. Otan näytteitä ja toimitan tarvittaessa ne jatkotutkimuksiin. Rakennuksen pinnoilta löytyy vielä jonkin verran säilyneitä vanhoja koristemaalauskerroksia. Konservaattorin koulutukseen kuuluu olennaisesti eettinen arvottaminen. Uteliaisuus ei saa olla lähtökohtana pintojen auki repimiselle tai liian suurille esiinotoille. Konservaattorin toimenkuvaan ei kuulu seinä- tai kattopintojen polttokaavinta tai kaivaminen mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon vanhoja pintoja esiin. Konservaattorin osaaminen on sitä, että voi sanoa: tämä on niin vanhaa pintaa, että tähän ei saa koskea muutostöiden yhteydessä. Vanhat pinnat voidaan jättää piiloon uusien materiaalien alle. Kohteen dokumentointi on vain tehtävä niin hyvin, että sen perusteella voidaan vanha pinta myöhemmin ottaa esiin. Jos joku myöhemmin hakee tietoja kyseiseltä aikakaudelta olevista materiaaleista, ovat ne uusien materiaalien alta löydettävissä. Tällaista tietoa tarvitaan, koska materiaalit muuttuvat ja tieto muuten katoaisi.

Suunnitelmallisuus on työssäni tärkeää. Sanoisin, että kaikkea pitää miettiä ja vielä kerran miettiä. On harkittava tarkkaan, otetaanko joku vanha esiin vai jätetäänkö koskematta. Monesti voi jälkeen päin olla tyytyväinen, ettei vanhaa otettu esiin. Tietää, että se on siellä jossakin tallessa. Työn tavoitteena on säilyttää kohde tuleville sukupolville mahdollisimman hyvin.

Suojausmenetelmiä

Konservaattorin työssä luodaan olosuhteet, joissa kohde suojataan sitä vaurioittavilta ulkoisilta tekijöiltä. Vesi, valo, kuumuus ja väärät puhdistus- ja restaurointimenetelmät vahingoittavat pintoja ja materiaaleja. Samoin ihmisen aiheuttamille vaurioille pyritään järjestämään erilaisia suojausmenetelmiä. Yksinkertaisimmillaan se voi olla suojakaide tai lasiseinä. Ohjeita sovelletaan eri tavoin.

Työympäristönä rakennustyömaa

Rakennuksilla vallitsee kova ja miehinen työmaailma. Vaikka olenkin siihen jo tottunut, välillä työympäristö tuntuu melko raskaalta. Rakennuksilla ajatellaan asioita neliöittäin ja juoksumetreittäin, kun taas konservointia ei voi ajatella niin. Työmaalla kaikki etenee työmaakäytännön mukaan ja konservointia on hyvin vaikea mukauttaa rakennuttajan muotiin. Rakennustyömailla on konservointiin nähden liian tiukat aikataulut. Se on oikeastaan suurin muutos, mikä on työssäoloaikanani tapahtunut. Kun aloitin, työtempo oli paljon hitaampi. Nyt aika on rahaa, ja työt pitää tehdä mahdollisimman halvalla.

Yhteistyö alan ammattilaisten kanssa

Jo opiskeluaikana erikoistutaan tiettyjen materiaalien käsittelyyn. Konservointityö on hyvin laaja-alaista, ja konservoitavat kohteet sisältävät usein materiaaleja eri materiaaliryhmistä. Yhteistyö on välttämätöntä. Kun esimerkiksi käsittelen esim. pahville maalattuja seinämaalauksia tai tapetteja, otan yhteyttä paperikonservaattoriin, joka tuntee paperiin tai pahviin liittyvät ongelmat. Yksi ihminen ei pysty ratkaisemaan kaikkia tilanteita, vaan tarvitaan muiden alojen asiantuntijoiden tietoa ja taitoja.

Ammattitaitoa on kehitettävä jatkuvasti oma-aloitteisesti, ja siten myös opiskelun merkitys on suuri. Koska Suomessa konservointialalla ei ole yliopistokoulutusta, ei alan tutkimustyötäkään tehdä. Yliopistotasoista konservointialan koulutusta on ainoastaan ulkomailla, mm. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa konservoinnissa voi lukea itsensä maisteriksi ja väitellä tohtoriksi. Olen itse osallistunut mm. ICCROM:in ja Unescon järjestämiin jatkokoulutuksiin. Nykyään tiivistahtiset kurssit kestävät pari kolme kuukautta, aiemmin ne olivat vähän pidempiä. Kursseihin sisältyy käytännön työtä, teoriaopintoja ja jopa pistokokeet tarkistukseksi, että kaikki on tullut opittua. Kurssien välittämä tieto on tärkeää, kuten myös monipuolinen kielitaito. Ruotsin kielen hallinta on tarpeen, koska pohjoismaisilla konservaattoriliitoilla on paljon yhteistyötä ja kongresseja. Englanti on myös ehdoton edellytys, koska alan kirjallisuus on englanniksi.

Malttia tarvitaan

Huolellisuus on työssä välttämätöntä. Temperamenttisuus, taiteellisuus ja lyhyt pinna eivät konservaattorille sovi. En tiedä pääseekö missään ammatissa helpolla, muttei ainakaan tässä. Aikakauslehdistä saa usein konservaattorin työstä oudon romanttisen kuvan. Fyysisesti työ on vaikeine työasentoineen raskasta, samoin työympäristöt. Välillä joutuu työskentelemään telineellä tai henkilönostimessa ulkona sateessa ja kylmässä. Vanhat talot ovat likaisia, pölyisiä, kylmiä ja kosteita. Ahtaan paikan kammoakaan ei saa olla.

Konservointityön riskejä ovat liuottimet ja muut aineet joita käsitellään, hankalat työasennot ja melu. Konservaattori voi onneksi itse vaikuttaa käytettäviin aineisiin ja suojavälineisiin.

Yrittäjänä yli 20 vuotta

Olen työskennellyt konservaattorina jo yli 20 vuotta. Oman yrityksen perustaminen vaatii aina rohkeutta, mutta vaihtoehtoja on vähän, koska virkoja on harvoin tarjolla. Koko työurani aikana on oman alani virkoja ollut julkisesti tarjolla vain pari kertaa.

Yrittäjänä toimivan konservaattorin on osattava hinnoitella oma työnsä, tehdä tarjouksia ja huolehdittava yrittäjän velvoitteista. On tehtävä urakkatarjoukset ja osattava huomioida kaikki urakan laskemiseen vaikuttavat tekijät. On opittava tekemään sopimuksia ja laatimaan asiakirjoja. Jos palkkaa työntekijän, on järjestettävä työmaalle työtilat, tarvittavat aineet ja materiaalit sekä suojavälineet. Lisäksi tarvitaan konservointiin sopiva työhuone, kalusteet, tutkimuslaitteet ja alan kirjallisuutta. Kaupallisuus koetaan kulttuurihistoriallisissa asioissa vieraana, mutta yrittäjyydessä sillä on suuri merkitys.

Työtahtini määräävät pitkälti toimeksiannot. Useasti työt ruuhkautuvat keväälle ja kesään. Yrittäjänä työ alkaa aamulla ja loppuu illalla. Välillä työtä tehdään seitsemän päivää viikossa ja kymmenen tuntia päivässä. Tilattu työ on saatava valmiiksi sovitussa ajassa. En koe varsinaisesti pitkiä työpäiviä stressaavina. Enemmänkin työhön liittyvät ihmissuhteet stressaavat, kun asiat eivät suju kuten itse haluaisin. Yrittäjänä minulla ei ole varsinaisia lomia, mutta vastapainona on työn vapaus. Kahdenkymmenen työvuoden jälkeen siitä voisi olla vaikeaa luopua. Välillä kaipaan kiinteää työyhteisöä, koska itselläni työkaverit vaihtuvat aina työkohteen vaihtuessa. Yrittäjänä vastaan kaikista päätöksistä itse ja joudun kantamaan siihen liittyvän vastuun.

Nykyään uutena ongelmana varsinkin ulkomailla on ammattitaitoisten vanhempien konservaattoreiden syrjäytyminen hintakilpailussa nuoremmille, kokemattomille konservaattoreille. Ammattitaidosta ei olla valmiita maksamaan.

Haastattelu ja teksti: Kirsimarja Alenius
Kuvat: Jukka Uotila