Fysioterapeutti

Tuula Törneblom, 45
Kannelmäen terveysasema

Usein ajatellaan, että fysioterapia on pelkästään liikkumiseen liittyvä ammatti. Julkisuudessa esiintyvät urheilijoiden fysioterapeutit, ja lehdestä voi lukea Suomen jääkiekkomaajoukkueen fysioterapeutista. Urheilufysioterapia on kuitenkin vain yksi totuus tästä työstä.

Työhön kuuluu upeita kädentaitoja

Toimin fysioterapeuttina Helsingin kaupungin terveysvirastossa Kannelmäen terveysasemalla. Päivän mittaan annan yksilöterapiaa ja ryhmäterapiaa, teen kotikäyntejä ja lainaan apuvälineitä. Tavallinen työpäiväni kestää kahdeksasta neljään. Kannelmäen terveysasemalla on minun lisäkseni kaksi muuta fysioterapeuttia ja yksi kuntohoitaja. Fysioterapeutin yhteistyökumppaneita terveysasemalla ovat myös kotisairaanhoito, kotipalvelu, lääkäri ja terveydenhoitaja. Aikaisemmin fysioterapia oli yksin tehtävää työtä, nyt painottuu yhteistyö. Kun tuntee toistenkin ammatteja, oma osuus hoitoprosessissa hahmottuu paremmin.

Tähän ammattiin kuuluu paljon upeita kädentaitoja - hierontaa ja hoitomenetelmiä, joilla pyritään aktivoimaan liikkeitä. Suurin osa antamastani fysioterapiasta on liikeharjoituksia. Niiden tarkoituksena on esimerkiksi lisätä lihasvoimaa, kestävyyttä, nivelliikkuvuutta tai rentoutta. Käytän myös fysikaalisen hoidon laitteitta, kuten sähkö- ja lämpölaitteita. Fysioterapian tavoitteena on potilaan ongelman poistaminen tai sen lieventäminen ja toiminnan parantuminen.

Kun asiakas tulee terveysasemalle, arvioin hänen liikkumis- ja toimintakykyään haastattelemalla, havainnoimalla ja mittaamalla. Ohjaan ja neuvon miten asiakas voi itse vaikuttaa siihen, että hän pysyy mahdollisimman pitkään työ- ja toimintakykyisenä.

Asiakkaat tulevat fysioterapiaan lääkärin lähetteellä. Yleisin syy fysioterapiaan hakeutumiselle on kipu tuki- ja liikuntaelimistössä - useimmiten selässä, niskassa tai olkapäässä. Kivun taustalla saattaa olla työuupumusta ja masennusta. Meillä käy myös paljon pitkäaikaissairaita ja vaikeavammaisia. Asiakkaat ovat kaiken ikäisiä, vauvoja, koululaisia, työssäkäyviä ja eläkeläisiä.

Huonokuntoisimpia potilaita käyn tapaamassa kotona. Kotikäynneillä arvioin potilaan liikkumiskykyä ja kodissa mahdollisesti tarvittavia muutostöitä. Ohjaan omaisia ja hankin apuvälineitä, jotta potilas selviytyisi kotona. Kuljetustukea anovien potilaiden kanssa teemme koematkoja julkisissa välineissä. Arvioin selviytyykö potilas bussissa vai tarvitseeko hän taksia.

Varsinaisen terapiatyön lisäksi käyn joskus pitämässä luentoja ja tietoiskuja erilaisissa tilaisuuksissa ja ohjaan opiskelijoita. Osa päivästä kuluu kirjallisiin töihin. Teen jokaiselle potilaalle kirjallisen terapiasuunnitelman. Hoidon päätyttyä kirjoitan palautteen lääkärille. Lisäksi kirjoitan apuvälinehankintaan ja kodin muutostöihin liittyviä lausuntoja.

En harkinnutkaan konttoriammattia

Jo kouluaikana tiesin, että haluan hoitoalalle. Halusin myös ammatin, jossa voisin olla liikunnallisesti aktiivinen. Minulla on liikunnallinen tausta ja lukioaikana valmensin tyttöjä yleisurheilussa. Tykkäsin ohjata ihmisiä ja saada heidät oppimaan. Yhtenä kesänä olin töissä sairaalasiivoojana ja seurasin kun hoitajat tekivät työtään. Eräänä päivänä näin, kun sinisiin housuihin ja valkoiseen takkiin pukeutunut lääkintävoimistelija auttoi vanhusta kävelemään. Ajattelin, että tuollainen työ voisi olla mielenkiintoista.

Lukion jälkeen pyrin lääkintävoimistelijakoulutukseen. Siihen aikaan tutkinto ei ollut korkeakoulupohjainen ja myös se vaikutti alan valintaan. En halunnut korkeakouluun lukemaan teoriaa, halusin opiskella nopeasti käytännön ammatin. Pyrin myös optikkolinjalle sekä toimintaterapeutiksi, mutta en tullut valituksi. Konttoriammattia en harkinnut koskaan.

Valmistuin Helsingin neljännestä sairaanhoito-oppilaitoksesta lääkintävoimistelijaksi vuonna 1983. Silloin fysioterapeutti-nimikettä ei vielä ollut. Koulutus kesti kaksi ja puoli vuotta. Yksi syy hakeutua fysioterapeutiksi oli myös, että tämä on päivätyötä. Halusin hoitoalalle, mutta päivätyöhön. Se sopii minun elämänrytmiini.

Nykyään tarvitaan myös markkinointihenkisyyttä

Olen tehnyt töitä vanhainkodissa, sotavammasairaalassa, yksityissairaalassa, yliopistollisessa keskussairaalassa sekä yksityisessä fysikaalisessa hoitolaitoksessa. Kun valmistuin 80-luvulla, elettiin nousukautta. Töitä sai helposti, ja nuorena halusi kokeilla mahdollisimman monenlaista. Kaupungillekin tulin alun perin vain katsomaan. Ajattelin, etten viihdy tällaisessa byrokratiassa. 90-luvun alussa tuli kuitenkin lama ja alkoi olla työttömyyttä. Muistan sanoneeni pomolle, että nyt pidä minut töissä. Minulla kävi tuuri ja sain viran keskellä pahinta lamaa, kun yksi työntekijä lähti juuri silloin eläkkeelle.

Nyt uusia virkoja ei enää tule. Valmistuvat fysioterapeutit joutuvat työllistämään itse itsensä. Se tarkoittaa toimimista ammatinharjoittajana ja yrittäjänä. Nykyisin fysioterapeutin täytyy osata markkinoida itseään ja olla yrittäjähenkinen.

Fysioterapeutin koulutus on siitä hieno, että sen kautta voi työllistyä myös muualle kuin terveydenhuoltoalalle, esimerkiksi liikunnan puolelle, suunnitteluun tai apuvälinemyyntiin. Nykyinen koulutus antaa mahdollisuuksia paljon enemmän kuin koulutus, jonka minä aikoinaan kävin. Fysioterapeutti on haluttu tutkinto ja alalle valmistuu hieman liikaa ihmisiä. Kaikille ei riitä alan varsinaisia töitä.

Minulle terveysasematyö on ominta, koska tämä on monipuolista. Koskaan ei tiedä kuka ovesta astuu sisään. Siinä on tämän työn sekä haaste että heikkous. Pienellä lapsella ja 90-vuotiaalla on aivan erilaiset ongelmat ja niihin pitää osata vastata. Se on kiinnostavaa. Toisaalta asioihin ei pääse syventymään. Juuri kun on saanut tiedon ja kokemuksen jonkin ongelman hoitamisesta, voi mennä kuukausia ettei yhtään vastaavaa tapausta tule minun hoitooni.

Omasta jaksamisesta huolehdittava

Asiakkaiden ikä vaihtelee terveysasemittain. Tällä asemalla käy eniten 40 - 60-vuotiaita ihmisiä, jotka ovat väsyneet ja ylikuormittuneet työssään. Myös ikääntyneitä on paljon. Yksi ryhmä on vaikeavammaiset. Meillä käy aivohalvaus-, MS-, ja Parkinson-potilaita. Pitkäaikaissairaiden ja vaikeavammaisten kanssa töitä tehdään yhdessä pitkään. Ne ovat ihmissuhteita, joissa opitaan tuntemaan puolin ja toisin.

Suurin osa asiakaskontakteista on kuitenkin lyhyitä, tapaamisia on yhdestä viiteen kertaa. Ihmiset tulevat tänne aika vaikeiden asioiden takia ja lyhyessä ajassa pitäisi pystyä tekemään paljon. Polvikivun taustalla voi olla työuupumusta tai sosiaalisia ongelmia. Saatan silloin sanoa, että näytät väsyneeltä. Sillä tavalla tarjoan ihmiselle vinkin, että hän voi vapaasti kertoa ongelmistaan. Terapiatilanteessa ei ole olemassa valmista mallia jonka mukaan toimia. Käytännön kokemuksen kautta oppii lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä, päättelemään mielialoja huokailuista ja pienistä puheen tauoista.

Hoitotyö on raskasta, koska potilaita hoidetaan omalla persoonalla. Potilaat ovat vaativia ja ottavat niin paljon kuin heille antaa. Ammattitaitoa on se, että osaa vetää antamiselleen rajat. Lähtökohtana on ammattimainen auttaminen, ei mikä tahansa hyväntahtoisuus. Työ on myös fyysisesti raskasta. Vanhusten ja vaikeavammaisten kanssa joutuu olemaan kontallaan ja kyykyssä - nostamaan, kantamaan ja tukemaan ihmisiä, joiden omat lihakset eivät toimi. Useimmilla fysioterapeuteilla onkin hyvä kunto.

Koska kyseessä on terapia, vastuu on iso. Terapiatyössä pitää antaa asiakkaalle juuri hänelle sopivaa terapiaa eikä kikkailla omia juttujaan. Tässä työssä kukaan ei tule katsomaan perään, vastuu terapiasta on itsellä. Terapiatyöntekijän pitää huolehtia myös omasta jaksamisestaan. Kun lähtee illalla kotiin, pitää nollata itsensä. Joskus asiakkaan ongelmat jäävät painamaan mieltä. Silloin asiaa käydään läpi jonkun työkaverin kanssa. Työyhteisö tukee jaksamista.

Haluan pysyä käytännön työssä

Kaikilla fysioterapeuteilla on peruskoulutus ja lisäksi usein joku syventävä koulutus. Minä olen käynyt kursseja vaikeavammaisia ajatellen. Nykyään lisäkoulutusta haetaan korkeakouluista. Muutama vuosi sitten suoritin työn ohessa ammattikorkeakoulututkinnon. Totesin että nuoremmat fysioterapeutit alkoivat olla korkeakoulututkinnon suorittaneita. Halusin päivittää tietoni. Nykyään potilaat hakevat itse tietoa sairauksistaan ja vaivoistaan. Siksi myös minun pitää osata kartuttaa tietoani.

Nyt olen siis fysioterapeutti, AMK, vaikka työ jatkuu samana. Lähtöpalkka ei hoitoalalla ole kovin hyvä. Haluaisin enemmän palkkaa. Sanotaan, että korkeakouluopinnot takaavat paremman palkan, mutta ei se aina mene niin. Minulla on nyt korkeakouluopintoja, mutta saan samaa palkkaa kuin ennenkin.

Juuri nyt opiskelen fysioterapian aineopintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Fysioterapian perustutkinnon jälkeen voi jatkaa opiskelua maisterista tohtoriksi. Suomessa on jo toista sataa terveystieteiden maisteriksi lukenutta fysioterapeuttia ja useita tohtoriksi väitelleitä. Perustason fysioterapeuttienkin pitää seurata tutkimuksia, osata arvioida niitä kriittisesti ja hyödyntää tietoa.

Olen miettinyt, onko tulevaisuudessa kahdenlaisia fysioterapeutteja: yliopistotason suunnittelijoita ja ammattikorkeakoulusta valmistuvia käytännön työn tekijöitä. Julkisen puolen pitää myös miettiä, mitä se tekee fysioterapeutille, jolla on maisterin paperit. Avaako se mahdollisuuden suunnittelu- tai tutkimustyöhön, vai onko maistereiden lähdettävä töihin muualle? Julkisella puolellakin tarvitaan työn kehittäjiä. Täysin teoreettista ammattia tästä ei tule koskaan. Potilaita autetaan kädentaidoilla. Fysioterapeuteiksi myös hakeutuu ihmisiä, jotka haluavat tehdä käytännön työtä.

Lisäkoulutuksesta huolimatta haluan pysyä käytännön työssä ja kehittyä siinä. Yliopisto-opinnoista haen teoreettista tukea, jotta osaan tunnistaa ja arvioida potilaiden sairauksia ja hoitaa heitä mahdollisimman hyvin. En halua tutkijaksi enkä opettajaksi, tykkään niin paljon potilastyöstä.

"Hitsi vie selkäkipu lähti!

Tämän ammatin edellytys on, että tykkää kaikenlaisista ihmisistä. Potilaat ovat muuttuneet vuosien aikana. Nyt on enemmän eri kulttuureista tulleita, yhä enemmän on mielenterveys- ja päihdeongelmia, osa on uupuneita ja masentuneita tai yksinäisiä. Olen valmis hoitamaan kaikkia, sillä saan ihmisiltä voimaa. He hyötyvät minun hoidostani ja minä hyödyn siitä että voin auttaa. Se on kehä, joka ruokkii itseään. Olen tavannut opiskelijoita, jotka sanovat inhoavansa tiettyjä ihmistyyppejä. Mietin, miten sellainen henkilö soveltuu hoitoalalle. Jos inhoaa yhtä ihmistyyppiä, eikö inho leviä vähitellen myös muihin?

Kun hakeuduin lääkintävoimistelijakoulutukseen, minulla ei ollut hirveästi tietoa ammatista. Mielikuvani oli, että lääkintävoimistelijan työ on aktiivista, elämänhaluista, vastuullista ja itsenäistä. Sellaista se on ollutkin. Nykyinen työni on kuitenkin paljon enemmän hoitamista kuin etukäteen kuvittelin. Terveysasemalle tulevat potilaat ovat usein hyvin sairaita, eikä työllä ole aina liikunnan kanssa paljon tekemistä.

Vaikka kansanterveyslaissa ja juhlapuheissa jatkuvasti puhutaan ennaltaehkäisevän terveydenhuollon ja kuntoutuksen puolesta, totuus on, että terveysasemilla keskitytään nykyisin hoitamaan jo syntyneitä ongelmia. Toivon, että apuamme pyydettäisiin enemmän ennaltaehkäisevästi toimintakyvyn harjoittamiseen ja työkyvyn ylläpitämiseen. Jos vanha ihminen huomaa, ettei enää pääse portaita kunnolla ylös, kannattaisi ottaa meihin yhteyttä. Siinä vaiheessa kun kipu tulee, kävely voi olla jo pahasti häiriintynyt.

Tästä työstä tekee palkitsevaa asiakkaitten suora, sanallinen palaute: "Tämä tekee mulle hyvää." "Eilen mä olin tosi kipeä, mutta nyt hitsi vie selkäkipu lähti!" ja "Voiko tämä olla totta!?" Tällaisten kommenttien kuuleminen tuntuu hyvältä.

Fysioterapia voi olla myös säilyttämistä

Kukaan ei haluaisi hoitaa vanhuksia ja vaikeavammaisia koska heidän kohdallaan työn tulos ei näy samalla tavalla kuin nuorten kanssa. Kun valmistuin, menin töihin vanhainkotiin. Kurssikaverilta tuli viesti, jossa hän ihmetteli, miksi menin töihin vanhainkotiin, kun olisin hyvillä papereilla päässyt muuallekin. Vanhustyötä on vieroksuttu aina. Aiheuttaako sen fysioterapeuttien terveyttä ja hyvää kuntoa korostava koulutus, vai onko syy kenties jossain muualla? Ikääntyneiden syventäviin opintoihin ei oikein haluta mennä. Kuitenkin sillä puolella työmaata on vaikka kuinka. Ongelma on se, että tässä yhteiskunnassa kukaan ei maksa vanhusten hoitamisesta.

Tulevaisuudessa fysioterapia tulee painottumaan hyvinvoiviin eläkeläisiin, joilla on rahaa maksaa itse hoitonsa. Ikääntyneiden hoito tulee muuttumaan, kun harmaat pantterit - varakkaat eläkeläiset - alkavat käydä enemmän yksityisellä puolella. Julkisesta puolesta olen huolissani. Kun terveysasemien palveluita karsitaan, fysioterapia tippuu pois ensimmäisenä. Miten käy niiden, jotka elävät kansaneläkkeen varassa? Saavatko he vain niukan perusterveydenhuollon, johon fysioterapia ei kuulu?

Fysioterapia ei aina ole suuria ja näkyviä harppauksia, se voi olla myös säilyttämistä. Tässä yhteiskunnassa haluttaisiin aina nähdä tulosta. Fysioterapia on kuitenkin myös sitä, että hidastetaan heikkenemistä ja pidetään yllä ihmisen sen hetkistä kuntoa. Joskus riittää pelkkä tunne, että joku välittää.

Toivoisin, että fysioterapeutit olisivat yhteiskunnallisesti aktiivisempia ja hakeutuisivat näkemystensä kanssa politiikkaan. Monet hoitotyö kuitenkin imaisee mukaansa kokonaan. Terapian antamisessa ja asiakastyössä kehittyminen on niin mielenkiintoista, että mahdollisuus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen jää huomaamatta.

Haastattelu ja teksti: Niina Mäkeläinen
Kuvat: Jukka Uotila