Ensihoitaja-vuorikiipeilijä

Lauri Hämäläinen, 30 v.

Ambulanssissa ja vuorenseinämällä

Haastavat tilanteet syntyvät hetkessä. Silloin yksikertaisenkin asian hoitaminen vaatii keskittymistä. Itselleni toimiminen paineen alla on helppoa. Olen tarkka ja rauhallinen luonne.

Työskentelen 9Lives-yhtiön ensihoitajana Akaan seudulla. 9Lives on Suomen suurin yksityinen ensihoito- ja sairaankuljetuspalveluja tarjoava yritys.

Nautin ensihoitotyöstä. Se on käytännönläheistä tekemistä, joka perustuu laajaan teoriatietoon. Alun perin minusta piti tulla diplomi-insinööri, mutta keskeytin tuotantotalouden opintoni muutaman vuoden tunnustelun jälkeen.

Vierastin uraorientoinutta ajattelua ja pelkäsin päätyväni työhön, josta en voisi irrottautua. Vietän vuodesta 3-4 kuukautta vuorilla. Insinööriltä se tuskin onnistuisi. Ensihoitotyössä on totuttu työaikajoustoihin.

Ensihoitajan ammattini ei ole tekosyy kiipeilylle. Kiipeily sen sijaan voi olla tekosyy päästä näkemään seutuja, jotka muutoin jäisivät näkemättä.

Huimapäisyyttä ei tarvita

Tuntemattomien kanssa keskustellessani puhun mieluummin ensihoidosta kuin kiipeilystä. Kiipeilen itseäni varten, en kerskuakseni, mitä kaikkea hurjaa uskallan tehdä.

Kiipeilyssä ei oikeastaan edes tarvita huimapäisyyttä. Pelko on sisäänrakennettu suojamekanismi, joka pitää kiipeilijän valppaana. Kiipeilyonnettomuudet johtuvat lähes poikkeuksetta valmistautumisen aikana sattuneesta inhimillisestä virheestä.

Vuorikiipeily jaetaan kahteen kategoriaan, tekniseen kiipeilyyn ja vapaakiipeilyyn. Omassa lajissani, vapaakiipeilyssä käytetään lihasvoimaa. Ankkuroimme itsemme kallioon ja etenemme käsien ja jalkojen avulla.

Reitinvalinnasta vastaa ensimmäinen kiipeilijä, etenijä. Hän nousee köydenmitan eli noin viisikymmentä metriä. Alasjäänyt varmistaa etenijän nousun alhaalta, etenijä jäljempänä kiipeävän nousun ylhäältä käsin.

Etenemme ankkuripisteeltä toiselle kuin mittarimato. Kallioon ankkuroitu köysi pysyy kireänä alempana kiipeävälle. Jos alempana kiipeävä putoaa, hän jää roikkumaan paikalleen. Jos etenijä putoaa, hänen putoamismatkansa on vähintään köyden mittainen.

Pystysuoraan kiipeäminen on fyysisesti vaativa suoritus. Kiipeilijä lepää roikkumalla köyden varassa. Köysi ja ankkuri kyllä kestävät. Mitä nopeammin kiivetään, sen pienempi on riski jäädä sään armoille.

Tarkkuus ja huolellisuus vähentävät kiipeilyn riskejä. Itselleni ei ole sattunut olkapäävammaa ja pientä paleltumista vakavampaa. Vuorilla ensihoitajan taidoista on hyötyä, mutta en toivo niitä koskaan joutuvani käyttämään.

Kiipeily on ryhmätyötä. Kiipeilijän pitää voida luottaa siihen, että onnettomuuden sattuessa hänet osataan auttaa pois vuorilta. Luottamuksen täytyy olla sataprosenttinen.

Kilpailua itsensä kanssa

Pystysuoralla seinälläkin voi eksyä. Onneksi vuoren seinämästä löytyy hyllyjä ja kielekkeitä, joissa voi nukkua. Lepopaikat ovat kuitenkin pieniä. Alaskierähtämisen varalta kiipeilijän kannattaa pysyä köysissä ja valjaissa.

Kiipeilyä leimaa aina pieni tietämättömyys. Meneekö vuorenseinämään päivä vai kaksi, ei voi tietää. Kiipeily vaatii fyysistä ja henkistä ponnistelua, mutta onnistuminen palkitsee. Kokemus ja näkymät ovat huikeat.

Kiipeily on pelon voittamista, seikkailua, rajojen ylittämistä ja kilpailua itsensä kanssa. Vaikea ja jyrkkä vuorenseinämä kiehtoo minua, ei niinkään vuoren korkeus. Toisaalta, helponkin reitin kiipeäminen voi olla mukava kokemus.

Suomi ei ole huono maa harrastaa kalliokiipeilyä. Itse kiipeilen kotiseuduilla harjoitellakseni ja kehittyäkseni. Todelliset kiinnostuksen kohteeni ovat ulkomailla. Olen kiipeillyt pohjoismaisilla vuorilla Ruotsissa ja Norjassa, Keski-Euroopan Alpeilla, Espanjassa ja Etelä-Amerikassa.

Mielenkiintoisin kohteeni lienee läntisen Kiinan vuoristoseutu Tad?ikistanin rajan tuntumassa. Vietin siellä puolitoista kuukautta kahdeksan kiipeilijän ryhmässä. Paimentolaiskansa laidunsi karjaa vuoristossa, me kiipeilimme.

Paikalliset suhtautuivat meihin aluksi varauksellisesti. Ystävystyimme kuitenkin, ja lopulta kävimme vaihtokauppaa. Heitä kiinnosti meidän köytemme, meitä heidän ruokansa.

Elämäntapana vuorikiipeily

Aloitin kiipeilyharrastuksen Tampereen kallioilla. Kiipeilin koulukavereiden kanssa omin päin, kunnes äiti pakotti kursseille. Kurssin vetäjästä tuli mentorimme. Hänen ja muiden kokeneiden kiipeilijöiden seurassa opimme valtavasti.

Kiipeily oli tuohon aikaan lähes undergroundia. Tänään perheetkin harrastavat sitä. Kiipeily ei välttämättä ole kallista. Lentomatka ulkomaille maksaa, mutta paikan päällä, vuoristossa, rahaa kuluu vain ruokaan.

Lisätuloja olen saanut pitämällä kiipeilykursseja ja vetämällä ryhmiä kiipeilyhalleilla. Joskus matkaa sponsoroi media, joskus välinevalmistaja.

Viidessätoista vuodessa vuorikiipeilystä on tullut elämäntapa. Reissuun lähtöä helpottaa ensihoitajan ammatti. Työvuoroni kestää vuorokauden. Sitä seuraa kolmen päivän vapaa, joten yksikin vuoronvaihto kaverin kanssa merkitsee viikon vapaata.

Viikon aikana ehdin tehdä lyhyen matkan lähialueille. Teen niin aika usein. Pakkaan varusteet pakettiautoon ja ajelen Norjaan.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle