Soitinrakentaja

Jyrki Pölkki, 54

Tekemisen perinne

Olen kotoisin Keski-Suomesta Konnevedeltä. Asuimme pienellä maatilalla. Kotona tehtiin kaikenlaista itse. Opin käyttämään sahaa ja kirvestä jo varhain. Kymmenvuotiaana osasin tehdä perunalaatikoita. Tein myös kaikenlaisia vempeleitä ja härveleitä, purin kelloja, nikkaroin veneitä, kudoin sukkia ja mattoja. Käsityöt sujuivat ja niitä oli kiva tehdä. Itse tekemisen perinne oli voimissaan 60-luvulla.

Siihen aikaan vain harvoilla oli soittimia. Keskikoulussa sitten oli piano, jota joskus salaa kokeilin. Vanhempi veljeni oli onneksi hankkinut kitaran. Kun hän tuli kesälomalle kotiin, katsoin kitarasta mallia ja tein siitä jonkinlaisen oman version. Kyllä sillä pystyi soittamaan, vaikka monia puutteitakin oli. Kerran rikoin sen suutuspäissäni ja tein samana talvena pari uutta.

Luulenpa, että jos olisin asunut kaupungissa, joku olisi varmaan tullut sanomaan, että eihän kitaroita voi itse tehdä. Onneksi ei ollut ketään sanomassa. Kolmannesta kitarasta lähtien ne olivat jo ihan soittokelpoisia. Tein lisää ja hankin kirjastosta tietoa. Opettelin soittamaan. Olin täysin itseoppinut soittajana ja soittimenrakentaja. Lukiossa tapasin ensi kertaa kaverin, joka oli käynyt soittotunnilla.

Musiikin opiskelijasta yrittäjäksi

En käynyt lukiota loppuu. Minusta se oli ajan haaskausta. Pelkäsin että joku vielä painostaa minut yliopistoon. Täytyy moittia sen ajan ammatinvalinnanohjausta. Koska minulla oli hyvä todistus ja hyvät numerot, opettajien mielestä ei ollut puhettakaan sorvarin ammattiin menosta, vaikka käytännön työ olisi kiinnostanut minua enemmän ja olisin mieluimmin tuottanut näkyvää esineistöä. Kyllä sorvarikin tarvitsee kaikenlaisia tietotaitoja. Kaikissa ammateissa tarvitaan. No, menin sitten tavallaan huvikseni konservatorioon.

Konservatoriossa soitin pääasiassa selloa. Sain opiskella myös kitaransoittoa kun muutaman vuoden päästä saatiin Tsekkoslovakiasta pätevä opettaja. Koko opiskeluajan minulla oli verstas, jossa tein soittimia ja soittimien korjaustöitä. Työtila oli milloin missäkin, keittiön nurkassakin olen tehnyt vuoden verran töitä. Varsinainen yrittäjyys alkoi kahdeksantoistavuotiaana.

Opintojen loppuvaiheessa piti päättää jatkaako opintoja vai jäädä rakentamaan soittimia. Musiikin harrastamisen muoti oli aluillaan ja soittimien tarjonta kaupoissa oli niukkaa. Kysyntää soittimentekijöille oli. Tein valintani ja olen rakentanut soittimia ammatikseni 36 vuotta.

Soitinrakentajana yhteisverstaalla

Soitinrakentajan työ on tyypillisesti yksin tehtävää. On sellaisiakin jotka tekevät puolison kanssa ja yhteisverstaita. Yleensä soitinrakennusverstaat ovat pieniä yrityksiä. Minulla on viiden muun soitinrakentajan kanssa yhteinen yhtiö. Olemme erikoistuneet eri soittimiin. Minä teen kitaroita, bassoja ja kanteleita.

Meillä on yhteiset tilat ja koneet. Jos työskentelee käsityöläisenä yksin, ei ole mahdollista pitää isoja tiloja tai koneita. Silloin voi käyttää osassa työvaiheita esimerkiksi puusepän palveluja.

Olen monesti ihmetellyt tuota verkostoitumisen muotisanaa, sitä kun viljellään nykyään joka yhteydessä. Voisin sanoa, että me olemme verkostoituneet jo kauan aikaa sitten, myös ulkomaille. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että käymme toisten työpöydän äärellä neuvottelemassa. Toki verkostoituminen ulottuu muusikoihin ja kollegoihin laajemminkin. Tietojen vaihto on todella tärkeää. Kun joku keksii jotakin, jaamme niksit ja menetelmät. Keskinäistä neuvonpitoa on jatkuvasti. Välitämme asiakasyhteyksiä toisillemme ja teemme myös markkinointiyhteistyötä.

Suunnittelua ja tuotekehittelyä

Soittimia tehdään yleensä tilauksesta ammattilaisille eli varsin vaativille asiakkaille. Rakentaminen alkaa neuvottelusta asiakkaan kanssa. On tutustuttava asiakkaan tarpeeseen eli siihen, mitä hän aikoo soittimella tehdä. Heti alussa sovitaan soittimen varustelutasosta, materiaalista ja hinnasta. Toisinaan asiakas haluaa minun valitsevan materiaalin. Materiaalikulut ovat suhteellisen pieni osa hinnasta, työ maksaa eniten. On myös mietittävä hankittavien osien suhteen, tekeekö ne itse vai hankkiiko ne muualta. Tietyt erikoisosat on teetettävä erikseen.

Puusepän ja soittimenrakentajan työssä on paljon yhtäläisyyksiä. Ehkä soittimentekijä valitsee käyttämänsä materiaalinsa vielä hartaammin. Meillä kuluu materiaaliin 25 kiintokuutiometrin verran metsää vuodessa. Valmista tavaraa siitä syntyy noin 300 kiloa. Teemme valintoja jatkuvasti eri vaiheissa: metsässä valitsemme parhaan puun, pölkkykasasta parhaan pölkyn, lautakasasta parhaan laudanpätkän. Soittimia rakennetaan kuusesta, vaahterasta, lepästä, ruusupuusta, mahongista, ebenholtsista, cedrosta jne. Sama puulajikin on kasvupaikasta ja kasvunopeudesta riippuen erilaatuista. Silti soittimen lopullinen laatu ei tule pelkästään oikean materiaalin valitsemisesta.

Suunnittelutyöhön ja tuotekehittelyyn kuluu aikaa. Teen kaikenlaisia mekanismeja ja kokeiluversioita. Olemme tehneet soittimista monenlaisia protoja. Jos asiakas tulee käymään, voi näyttää mikä kaikki on mahdollista. Kitaroissa ja kanteleissa on useita muuttuvia tekijöitä. Meillä on omia näkemyksiä siitä, mihin soittimien rakentamista voisi kehittää ja mitä voisi parantaa ja lisätä.

Toisinaan alan konservatiivisuus raivostuttaa. Vaikka soittimiin voisi kehittää parempia ratkaisuja, halutaan asiat tehtäviksi samalla tavoin kuin ne on aina tehty. Työsuojelun nimissä pitäisi kieltää esimerkiksi poikkihuilun soitto huonon työasennon vuoksi. Samoin viulun soittoasento on todella huono. Silti yritykset parempiin versioihin eivät ole saaneet riittävää menestystä. Soitinrakennushistoria on täynnä tällaisia esimerkkejä.

Käsityökalut työvälineinä

Työ on pääasiassa näpräämistä puun kanssa. Yhdysvalloissa soitinrakennuksen opettamisesta on tullut suuri bisnes ja siellä markkinoidaan kaikenlaisia laitteita ja koneita yksittäisiin työvaiheisiin. Mutta sama työ onnistuu yksinkertaisella halvalla käsityökalulla, ja vielä nopeammin, kun on taitoa sen käyttämiseen.

Käsityökaluja ovat esimerkiksi taltat, sahat, puukot ja siklit , jotka ovat hienon jäljen jättäviä kaapimia. Meillä on omat erikoistekniikat, jotka on hallittava hyvin. Kun ne osaa, pärjää yleispuuseppänäkin. Käsityökalut ovat tehokkaimmat ja nopeimmat välineet tämän tyyppisessä tuotannossa. Vuosisadan takaisilla tekniikoilla pärjää vieläkin.

Pölyltä ja liuottimilta suojautuminen edellyttää investointia työtilan ilmanvaihtoon yms. Tietyissä työvaiheissa käytetään yleensä pölykypäriä ja hengityssuojaimia. Itse olen valinnut pintakäsittelymenetelmäni niin, että en tarvitse kovia myrkkyjä enkä siten suojaimiakaan.

"Muusikkokunnan keskuudessa tunnetuksi tuleminen vie aikansa."

Koulutus soitinrakentajan ammattiin alkoi Suomessa vasta parikymmentä vuotta sitten, vaikka soittimia on tehty aina Kalevalan ajoista asti. Käsi- ja taideteollisuusoppilaitosten soitinrakennuksen koulutusohjelmissa opiskellaan käytännön käsityötaitojen lisäksi muun muassa soitinten toiminnan teoriaa ja fysiikkaa, jota itse opetan Ikaalisen koulussa. Ulkomailla opiskelu on yleistynyt.

Yli puolet tutkinnon suorittaneista on jollain tavalla ammattia vastaavassa työssä, mutta ani harva elää tällä suoraan heti koulun jälkeen. Kun aikoinaan aloitin, minulla meni kymmenisen vuotta aikaa ennen kuin saavutin tarvittavan taitotason yrityksen ja erehdyksen kautta. Nykyään nuoret saavat koulusta valmiina tietoja ja työn perusteiden oppimiseen menee parisen vuotta. Niillä, jotka jo ennen alan opiskelua ovat esimerkiksi käyneet puuseppäkoulun ja musiikkiopiston, oppiminen voi olla vielä nopeampaa.

Kaupallisen ja teollisen tarjonnan laatutaso on noussut. Vaikka kysyntää on runsaasti ja ihmisillä on rahaa, kilpailu on siten kovempaa verrattuna siihen mitä se oli kun minä aloitin. Markkinat ovat monesta asiasta kiinni ja ennalta arvaamattomat. Muusikkokunnan keskuudessa tunnetuksi tuleminen vie aikansa.

Soitinrakentaminen ei välttämättä päätyönä elätä. Toisaalta soittimien rakentamisen taito on hyödyllinen monella alalla. Useat soitinrakentajat tekevät sivutöitä esimerkiksi muusikkona tai vaikkapa musiikkikaupan myyjänä. Suurilla orkestereilla ja konserttitaloilla on myös omat soitinhuoltajansa.

"Motivaatio soittimien rakentamiseen on tärkeintä."

Tämän tyyppisessä tuotannossa on oltava itsenäiseen työhön kykenevä ja siitä tykkäävä. On oltava kokonaisnäkemys siitä, miten järjestää työt. On osattava aikatauluttaa työnsä, mitä ja missä järjestyksessä tekee. Täytyy sopeutua siihen, että ennen kuin työ on valmis ja myyty, menee aikaa ennen kuin rahat ovat omalla tilillä. Palkkatyöstä yrittäjäksi siirtyvälle muutos on melkoinen.

Soittimenteko on sellaista, että vaikka olisi kuinka hyvät piirustukset ja suunnitelmat, viimeisessä silauksessa on aina tilaa mystiikalle. Se kehittyy vain paljon tekemällä ja kuuntelemalla. Soitinrakentajaa voisi verrata taiteilijaan tai korkeushyppääjään. Tärkeä osuus työstä on sellaista taitoa jota ei voi kirjoissa näyttää. Taidot lisääntyvät työn kautta.

Soitinrakentajana voi menestyä ilman soittotaitoakin. Kyllähän puusepän ammatissakin joku voi haluta tehdä nimenomaan tuoleja. Miksei sitten voisi rakentaa soittimiakin, vaikkei olisikaan musikaalinen. Silloin tarvitsee vaan hyvän suunnittelijan, joka pitää huolen musiikillisen puolen toteutumisesta. Kovin monipuolista taitoa näin ei kuitenkaan saavuteta.

En suosittele ajattelemaan tätä uraputkiammattina, josta suunnittelee saavansa hyväpalkkaisen ammatin. Motivaatio soittimien rakentamiseen on tärkein. Jos harkitsee soitinrakentajan ammattia, kannattaisi ensin norkoilla alan verstailla ja nähdä konkreettisesti mitä työ on. Osaaminen ja taitavuuskaan eivät takaa menestystä. Jonkinlaisen toimeentulon voi saada, mutta rikastumaan ei varmasti pääse.

Haastattelu ja teksti: Kirsimarja Alenius