Ympäristöbiologi (Eläintieteilijä)

Timo Vuorisalo, 45

En koskaan kulkenut maihareissa ja kumisaappaissa, lintukiikarinkin piilotin kerrostaloalueella takin alle. Olin lintupoika ja kiinnostunut kaikista eläimistä. Söin itseni eläintieteilijäksi, vanhempani väittävät minun ahmineen pihan kaikki ötökät. Liikun edelleenkin luonnossa, seuraan ja luetteloin lintuja.

Kiinnostus luontoon on mielestäni pääasiassa periytyvä ominaisuus. Sitä ei voi opettaa lapselle, jolla ei siihen ole luontaista taipumusta. Yhteiskuntatieteilijät nauravat tälle, mutta uskon vakaasti ihmisen luontoharrastusgeenin. Luontoihmiset ovat oma lajinsa.

Luontoa tarkkaileva henkilö on luontoharrastaja, sellaisesta ei Suomessa makseta palkkaa. Vain muutama ihminen voi elää pelkästään eläimiä tutkimalla. Omassa työssäni pystyn silti hyödyntämään eläintieteilijän ammattitaitojani. Valintani Turun yliopiston ympäristötieteen lehtorin virkaan oli oikeastaan mieletön onnenpotku. Vaikka ammattiini liittyy hallintoa ja opetustyötä, voin katsella maailmaa eläintieteilijän silmin.

Tappelua tutkimusrahoituksesta

Ekologian ja ympäristönsuojelun dosenttina opetan ympäristönsuojelua, suunnittelen ja tappelen tutkimusrahoituksen parissa. Nautin opetustyöstä ja viihdyn opiskelijoiden parissa, etsin jatko-opintoihin edenneiden tutkimushankkeille rahoituskanavia. Toimin palveluammatissa ja tunnen olevani vastuussa työstäni ensisijaisesti opiskelijoille, miksei koko yhteiskunnallekin. Olen kiinnostunut tuloksista, tutkimustiedosta. Mietin rahoitusta, mutta rahoittajat sinänsä eivät minua kiinnosta.

Osallistun itsekin tutkimustyöhön ja kokoan tutkimustiimejä eri tieteenalojen ammattilaisista. Liikun tieteen rajapinnoilla, kaiken kiinnostavan alueilla. Minua on syytetty rönsyilijäksi, mutta otan sen kunniamainintana. Pyrin tuomaan kulttuuri- ja ympäristötutkimukseen eläintieteilijän näkökulman. Yliopistossa voin tutkia mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, kunhan vain järjestän rahoituksen.

Lintujen aviouskottomuus selitettävissä

Eläintieteellinen tutkimus jakautuu fysiologiseen ja ekologiseen suuntaukseen. Fysiologit selvittävät mitä tapahtuu eläimen sisällä, ekologit eläimen suhdetta ympäristöön. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Haluan tietää, mikä selittää myyräsyklejä, mistä johtuvat eläinten kannanvaihtelut, miten toimii eläinten, kasvien ja ympäristön vuorovaikutus.

Geenitutkimus antaa eläintieteilijälle uusia ulottuvuuksia. Nykytekniikalla on kyetty selvittämään jopa lintujen aviollisuusastetta. Untuvan tyvestä otettu DNA-näyte paljastaa täsmällisesti lapsen isän. Joutsen, kurki ja pajulintu selviävät puhtain paperein, mutta muutoin meno pöntöissä tuntuu olevan aika moraalitonta. Biologin tehtävä on löytää selityksiä lintuemon käytökselle.

Sammalpunkki viestii saasteesta

Työssäni käytän eläintieteilijän osaamistani ja kokemusta. Tutkin kaupunkiekologiaa ja luonnonsuojelubiologiaa, kummassakin on kyse eläimistä ja muusta luonnosta. Vanhoja kaatopaikkoja kairaamalla tutkimusryhmäni voi selvittää maan biokemiallisen koostumuksen. Maaperä on täynnä eläimiä, saasteita sietävien sammalpunkkilajien runsaus kertoo luotettavasti maaperän saastuneisuudesta.

Linnuston muutoksia tutkimalla voin ymmärtää kaupunkiekologisia arvoja. 1950-luvulla kaupungeista hävitettiin kaikki variksen ja harakanpesät, nyt kaupungit ovat niitä pullollaan. Ilmiötä voidaan selittää ihmisten luontoasenteilla, kaupunkisuunnittelulla ja rakentamishistorialla. Varikset pääsivät asettumaan kaupunkiin kenties mopojen ja television ansiosta, kun mukulat saivat parempaa tekemistä puussakiipeilyn ja pesänhävittämisen tilalle. Nautin monitieteisyydestä, en silti kuvittele olevani arkkitehti, en historioitsija.

Uusin tieto ei enteile maailmanloppua

Luonto on tutkimuskohde. Eläintieteilijän tulee tutkijana kerätä tietoa miettimättä miten tietoa sovelletaan. En usko perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen kahtiajakoon. Aika monia eläintieteilijöitä yhdistää biologinen maailmankatsomus. Me pidämme ihmistä - sen erikoisasemasta huolimatta - lajina muiden joukossa. Muiltakin lajeilta löytyy inhimillisiä piirteitä. Eläintieteilijä ja biologi kyseenalaistaa kaiken, hän ei usko Darwiniin kirjaimellisesti. Ei ainakaan pitäisi. Jokainen sukupolvi luo uutta teoriaa, se on tieteen tehtävä.

Kouluvuosina tunnustauduin linkolalaiseksi, kirjoitin verta hyytäviä aineita tulevasta ekokatastrofista. Minulle kävi päinvastoin kuin vanhassa sananparressa uskotaan. Tieto ei lisännyt tuskaani. Kaksikymmentä vuotta ammatissa toimineena näen valtavasti positiivisia trendejä, toki huolestuttaviakin. Laajat paikalliset katastrofit ovat mahdollisia, mutta niitäkin voidaan hoitaa. Minun on vaikea uskoa globaaliin ekokatastrofiin. Maailma ei ole sellainen kuin Pentti Linkola väittää. Ympäristöheräämisen ajoista monituhatkertaisesti kasvanut tieto ei enteile maailmanloppua.

Jurrikoiden aika on ohi

Haluan opetuksella ja tutkimuksella edistää ympäristönsuojelun asiaa. Aamukahvilla en ajattele näin juhlallisesti, mutta tuollainen pyrkimys piilee taustalla. Yhden ihmisen panos voi olla pieni, eikä sen vaikutus ole mitattavissa. Amerikkalainen kemisti Thomas Midgley teki kaksi tärkeää innovaatiota: freonit jääkaappiin ja lyijy bensiiniin. Viileät jääkapit pelastivat miljoonia ihmisiä suolistoinfektiolta, mutta otsonikerros tuhoutui. Kuka arvioi vilpittömän tutkijan kokonaispanoksen?

Keskustelen paljon kollegojen ja oppilaiden kanssa. Interaktiivisuus on työni hienoin piirre. Erilaiset näkökulmat vievät tutkimustyötä eteenpäin. Höpötän kaiken aikaa, pyrin toimimaan vuorovaikutteisesti. Hiljaisten jurrikoiden aika on ohi tiedemaailmassa, yksinpuurtaja ei enää pärjää. Eläintieteilijän on oltava sen verran sosiaalinen, että kykenee hankkimaan tutkimusrahat, pystyy neuvottelemaan julkaisijoiden kanssa ja osaa kutsua paikalle tietokoneen korjaajan. Tutkijankin pitää tulla toimeen työyhteisössä, tutkijankin on kyettävä taistelemaan sähköpostinsa kanssa.

Luontoharrastaja ei voi koskaan ikävystyä

Tieteellinen työskentely, raportointi tuli minulle tutuksi jo lintuharrastukseni alkuvaiheissa. Monella tieteellinen suuntautuneisuus saattaa ilmetä vasta yliopistossa tai ammatissa. Kymmenen vuotta Keuruulla toiminut maantiedon lehtori saattaa yhtäkkiä innostua ja ryhtyä tutkimaan. Minä tosin tiesin jo kansakoululaisena kouluttautuvani eläintieteilijäksi. Luontoharrastuksenikaan ei ole kuollut, se tuottaa edelleenkin iloa. Luontoharrastaja ei voi koskaan ikävystyä. Ympäriltä löytyy aina mielenkiintoista tarkkailtavaa.

Yliopistomaailmassa professorin virka on ammattini korkein aste. Amerikassa kenestä tahansa voi tulla professori, mutta Suomeen mahtuu vain muutama eläintieteen professuuri. Maamme virkarakenteen johdosta väärä syntymävuosi voisi periaatteessa estää professuurin nobelistiltakin? No, en vaivaa sillä päätäni, vaikka olenkin syntynyt oikeana vuonna.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Jukka Uotila