Kirjailija

Sirpa Kähkönen, 43 v.

Suuri osa oman sukupolveni kirjailijoista viettää säntillistä elämää ja kirjoittaa lähes virkamiesmäisesti. Minun työpäiväni alkaa aamulla, kun lapseni painaa oven kiinni takanaan. En nosta jalkoja seinälle vaan ryhdyn kirjoittamaan. Työskentelen keskeytymättömästi siihen asti, kunnes lapsi palaa koulusta.

En aseta määrällisiä tavoitteita työpäivälleni. Edistän kirjaa pala palalta laskematta kertyviä liuskoja. Etsin kirjoittamalla oikeaa suuntaa ja toivon, että teksti nousisi siivilleen ja syntyisi intensiivistä kaunokirjallista jälkeä. En juurikaan pidä taukoja. Pää ja kädet ilmoittavat, milloin paras energia on käytetty.

Työpäivän jälkeen aivoni pääsevät tauolle. Jätän kirjailijan roolini ja keskityn perheeseen. Työskentelen harvoin iltaisin ja öisin. Yritän nukkua säännöllisesti ja tehdä työtä vain työpäivän verran. Olen vastuussa jaksamisestani myös perheelle. Äidin täytyy jaksaa.

En voi kirjoittaa ihmisistä, joita en käsitä

Kun aloitan uuden romaanin, en syöksy heti kirjoitustyöhön. Mietin aihettani pitkään. Kenties minulla on vain ideanpoikanen, näkökulma kiinnostavaan aiheeseen, mutta en vielä tiedä, miten sitä käsittelisin. Hankin tietoa. Istun arkistossa tai kirjastossa ja luen. Makaan sohvalla, kuuntelen musiikkia ja ajattelen. Haen reittiä omaan kirjaani.

Teos voi syntyä ilman tutkimustakin. Tehdessään aikalaiskertomusta tai ihmissuhderomaania kirjailija kirjoittaa ehkä vain sen, mitä päässä liikkuu. Minä en voi menetellä niin, sillä kirjoitan historiallisia romaaneja. Luulen, että useimmat kirjailijat tekevät aina jonkinlaista tutkimustyötä. Tutkimus muokkaa maaperää, jolla kirjailija aikoo liikkua.

Joskus ideani on noussut esiin jo edellisen romaanin kirjoitusvaiheessa. Joskus satun näkemään jotakin ihmisten välistä ja kiinnostun siitä. Iän myötä olen oppinut, kuinka hajanaisista osista ihminen koostuu, ja miten moneksi meistä jokaisesta on. Ajattelutyön alussa ymmärrän ensin itseäni, vasta sen jälkeen romaanihenkilöitäni, hahmoja. Vähä vähältä pääsen kirjan todellisuuteen. Alan tajuta, miksi henkilöni toimivat niin kuin toimivat. En voisi kirjoittaa ihmisistä, joita en jollain tavalla käsitä.

Kun olen varma, mistä kirjassani on kyse, asetan itselleni tehtävän ja alan kirjoittaa. En kuitenkaan toimi etukäteissuunnitelman mukaan. Valmiiksi mietitty kantaa vain tiettyyn rajaan asti. Jätän tilaa yllätyksille. Teos saattaakin loitota alkuperäisideastani tai jopa muuttua kokonaan. On hienoa huomata, että teksti vie parempaan kuin olin kuvitellutkaan. Oivalluksen jälkeen en enää mieti, vaan kirjoitan.

Aina työ ei suju. Kun teksti ei toimi, en piinaa sillä itseäni. Vältän kirjoittamasta liian kauan sellaista, jonka alusta lähtien tiedän epäonnistuvan. Osaan sietää epäonnistumisia. Edelliseen romaaniini tein varmaankin kymmenen erilaista aloitusta. Kaikkein keskeisimmässä kirjoitusvaiheessa saatan kirjoittaa taukoamatta aamusta iltaan. Teen pakomatkan ullakkokamariin, jossa saan kirjoittaa rauhassa. Intensiivinen työ vie kuitenkin käsittämättömän paljon voimia. Yksi viikonloppu romaania kohden saa riittää.

Vaikka kirjoitusvaihe kestäisi vain kuusi kuukautta, käytän jokaiseen kirjaani ainakin puolitoista vuotta. Luovutan tekstin kustantajalle lähes valmiina. Tekstiini jää putsaamista ja puleeraamista, mutta se on jo tavoittelemani kokonaisuus. Pystyn viemään kirjaa eteenpäin keskusteltuani siitä kustannustoimittajani kanssa. Toimittaja on koeyleisöni. Asiantuntevan toimittajan kommentit ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta en halua kenenkään puuttuvan tekstiini liian aikaisin. En osaa ajatella, mitä hyötyä siitä olisi. Testaan ajatuksiani, keskustelen tutkijoiden ja historioitsijoiden kanssa, mutta en vie kustantajalle raakiletta.

Kirjailija ei voi stailata itseään

Olen aina kirjoittanut vain siitä, mistä olen halunnut kirjoittaa. Kirjailijalla on lupa tehdä niin. Kustantaja tai media eivät välttämättä kiinnostu kirjailijan teoksesta, mutta sekin kuuluu ammattiin. Kirjoja kirjoitetaan omalla riskillä. Tiesin jo lukiolaisena, ettei kovin moni tässä maassa elä kirjailijana. En suunnitellutkaan kirjailijan uraa, halusin vain kirjoittaa kirjan.

Opiskelin kirjallisuutta ja historiaa, tein akateemisia pätkätöitä ja työskentelin kustannustoimittajana. Pystyin aina raivaamaan tilaa myös omalle kirjoittamiselleni. Esikoisteokseni saama vastaanotto kannusti jatkamaan. Sain Lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtionpalkinnon 27 -vuotiaana. Hain apurahoja, jatkoin kirjoittamista ja jätin päivätyöt.

Kirjailijantyöni ohella käännän englannin- ja ruotsinkielisiä tietokirjoja. Talouteni on kohtuullisen hyvin turvattu, mutta en silti mittaa elämän arvokkuutta rahalla. Saan nautintoni siitä, että huomaan kehittyväni kirjoittajana, ja kerta toisensa jälkeen kykenen käynnistämään uuden kirjoitusprosessin. Vaikka pienetkin tulot riittävät minulle, kirjailijan olematon sosiaaliturva arveluttaa. Sairaudet ja köyhä vanhuus huolestuttavat kaikkia, jotka elävät niin kuin kirjailijat elävät.

Saan romaaneistani myönteistä lukijapalautetta, ja koen onnistuvani työssäni. Menestyminen ja onnistuminen ovat kaksi eri asiaa. Onnistumista ei mitata myyntiluvuilla, mediahuomiolla eikä palkinnoilla. Tarkin mittari on oma tyytyväisyys. Taideyhteisössä joku on aina muita keskemmällä, menestyskin jakautuu epätasaisesti. Aika ja muoti muuttuvat, mutta kirjailija ei voi stailata itseään.

Joistakin kirjailijoista tahkotaan suurin mahdollinen tuotto. En kuulu tuohon joukkoon. Mikään kustantamo ei kaadu siihen, jos ilmoitan, ettei kirjaa tulekaan. Lukija korkeintaan jää kaipaamaan. On lohdullista ajatella, että saan tehdä työtä, jota ei vaadita suorittamaan määräajassa. Kukaan voi viedä minulta työtäni. Niin kauan, kun olen terve ja aistini toimivat, voin jatkaa. En kenties kirjoita maailmankirjallisuutta, mutta uskon, että Suomessa kirjoillani on merkitystä.

Sosiaalinen mankeli opettaa

Proosakirjailijaksi aikovan pitää osata kirjoittaa sujuvasti, mutta siinäkin ihmistä voidaan avittaa. Kielioppi ja pilkkusäännöt ovat toissijaisia, tärkeintä on tekijän vahva halu muovailla kokonaisuuksia. Kirjoittajan pitää oppia hyväksymään oma epätäydellisyytensä. Hyväkään tekstinikkari ei pääse eteenpäin, jos hän ei siedä kritiikkiä eikä pysty vastaanottamaan palautetta.

Kirjoja kirjoitetaan lukijoille, siksi kirjoittaja tarvitsee vuorovaikutusta. Hän tulee jossakin vaiheessa kohtamaan lukijansa. Olisi hyvä, jos se tapahtuisi jo alussa, kirjoittajakurssilla kenties. Sosiaalinen mankeli opettaa. Kirjailija ei saa taittua ensimmäisessä tuulessa. Hänen täytyy olla vahva ja joustava. Kirjoittamisen taito kehittyy koko eliniän. Kirjoittajan täytyy nähdä tätä hetkeä kauemmaksi, sillä tässä hetkessä teksti ei milloinkaan tunnu täydelliseltä. Tavoitteet pitää asettaa niin, ettei kirjoittaja muserru niiden alle.

Kirjailijan henkiset riskit liittyvät yksinäisyyteen ja hermojännitykseen, jatkuvaan pinnistelemiseen. Minulla on kirjailijaystäviä, jotka ovat toimineet ammatissa vuosikymmeniä alkoholisoitumatta tai muutoin rikkoutumatta. Heissä on niin paljon voimaa, että he pystyvät jakamaan sitä nuoremmalle kollegallekin. Kirjailijapiiri on minun työyhteisöni, tapaan usein kollegoitani. Emme juo viinaa ja örise päät vastakkain, vaan käsittelemme ammattiin liittyviä ongelmia.

Työyhteisön merkitys valkeni minulle jo kustannustoimittajan työssä. Tiedän, kuinka paljon hyvät työtoverit merkitsevät. Minä teen työtäni yksin, mutta olen säilyttänyt ystäväni. He ovat omilla työpaikoillaan jo käsitelleet ajankohtaiset kysymykset ja ruotineet televisio-ohjelmat mutta jaksavat kärsivällisesti käydä ne läpi minunkin kanssani.

Kirjallisuus näyttää tulevan jatkuvasti lähemmäksi tavallista ihmistä. Taskukirjat yleistyvät, kustantamot julkaisevat yhä monipuolisempaa kirjallisuutta. Tietokirjat ovat nousemassa kaunokirjallisuuden rinnalle. Säilyykö painettu kirjallisuus, säilyvätkö suuret kustannustalot, en tiedä, mutta kustantamoissa on kiire. Kirjailijaa ei kuitenkaan voi kiirehtiä. Kirja valmistuu aikanaan.

En lakkaa ihmettelemästä, miten kirjallisuus on tietyllä tavalla miesten maailmaa. Naiskirjailijaa ei sorreta, mutta hänen katsotaan kirjoittavan vain naiskirjallisuutta. Minulta kysytään usein, miksi kirjoitan naisista. Absurdia, mitä siinä on kysymistä? Ei kukaan kysyisi Leo Tolstoilta, miksi hän kirjoittaa Anna Kareninasta.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Jukka Uotila