Teatteri-ilmaisun ohjaaja

Johanna Juslin, 29 v

Halusin näyttelijäksi. Lapsena esiinnyin lähinnä konserteissa, sillä soitin viulua ja pianoa, mutta kotipihalla järjestin vaikka minkälaisia sirkuksia ja esityksiä. Koulussa esittämistunnit olivat aina jonkinlainen Johanna Juslin -show, joissa erilaisilla kokoonpanoilla esitettiin vaikka edellisiltana televisiosta tulleet sketsit, jos muuta ei keksitty. Kun yksi porukka hyytyi, keräsin vain uuden joukon ja taas esiinnyttiin.

Lukiossa opintojenohjaaja ei erityisemmin kannustanut näyttelijänuralle. Hän muistutti, että teatterikorkeakouluun on aina mahdottoman paljon hakijoita ja vain harvat pääsevät. Muista teatteripuolelle oppia antavista vaihtoehdoista ei ollut puhetta. Hain kuitenkin teatterikorkeakouluun, mutta en päässyt. Tietoa teatterin erilaisista kouluttautumismahdollisuuksista ei ollut helposti saatavilla, oli oltava itse hyvin aktiivinen ja haettava tietoa eri puolilta. Kävin myös työvoimatoimistossa ammatinvalintapsykologin puheilla. Hänen testinsä osoittivat, että ykkösvaihtoehto löytyisi teatterista, ohjaajan tehtävistä. Toisena listalla oli poliisin ammatti. Olen minä sitäkin kieltämättä joskus harkinnut.

Lukion jälkeen olin vuoden Voionmaan opistossa näyttelijän työtä opiskelemassa. Kun senkään jälkeen ei teatterikorkeakoulun ovi auennut, hain sekä Lahteen ammattikorkeakouluun sosiaalikasvattajan linjalle että Kälviän kansanopistoon teatteri-ilmaisun ohjausta opiskelemaan. Lahdesta tuli tieto, että pääsisin aloittamaan opinnot, Kälviällä olin ensimmäisenä varalla. Asunto oli jo Lahdesta hankittu ja muuttokuorma pakattu, kun Kälviältä soitettiin, että saisin sittenkin opiskelupaikan. - Odottakaa kaksi tuntia, täytyy ajatella, muistan sanoneeni.

Riitti, että linjan nimessä esiintyi sana teatteri

Olin hakenut Kälviälle, koska linjan nimessä esiintyi sana teatteri. Nimitys teatteri-ilmaisun ohjaaja ei sanonut paljon mitään, sillä ohjaajan työtä en juurikaan tuntenut. Mietin kaksi tuntia ja ilmoitin Lahteen, etten sittenkään tulisi vaan suuntaisin Kälviälle.

Opinnot Kälviällä kestivät neljä vuotta. Alussa pääsi näyttelemään paljon, mutta hiljalleen painopiste siirtyi yhä enemmän ohjauksen suuntaan. Viihdyin mahdottoman hyvin, vaikka nuoruuden innolla olinkin valmis muuttamaan opetuksessa yhtä ja toista. Koulun sijainti vaikutti siihen, että opetus oli väkisinkin sirpalemaista. Alan opettajat eivät halunneet muuttaa niin kauas, joten he tulivat vain vetämään tiiviitä lyhytkursseja.

Kuin huomaamatta aloin itsekin suuntautua yhä enemmän näyttelemisestä ohjaamiseen. Nyt ymmärrän, että ohjaamiseen on edettävä näyttelemisen kautta: on itse koettava asiat, jotta voi ohjata ja opettaa niitä toisille. Opiskeluun liittyi koko ajan työharjoittelua. Opetin lukiossa ja pääsin Pietarsaareen ohjaamaan harrastajia aivan vakituisesti. Kesäisin tein kaikenlaista opintojen rahoittamiseksi, olin muun muassa kesätöissä hautausmaalla. Valmistuin keväällä 2000. Tutkintonimikkeeni on teatteri-ilmaisun ohjaaja, koska olen suorittanut toisen asteen tutkinnon. Teatteriohjaajia valmistuu korkeakoulusta.

Kun opiskelu päättyi, oli tilanteeni aivan ainutlaatuinen, minulla oli tiedossa työpaikka vuodeksi. Pääsin Oriveden opistoon opettamaan teatteri-ilmaisua. Se oli hieno työpaikka. Sain opettaa valtavasti, työ oli monitaiteellista, ryhmiä oli useita, opetin teatteri-ilmaisua ja draamaa kymppiluokkalaisille ja kirjoittajakurssilaisille. Tuon vuoden aikana opin paljon opettamisesta, mutta se oli monella tavalla tärkeä vuosi, myös katsomuksellisesti. Sanoisin, että tuon vuoden aikana koettu monitaiteellisuus sai aikaan sen, että taiteellinen näkökulmani muuttui avoimeksi. Jotkut tuijottavat siihen, miten asioita "kuuluu" tehdä, minä kysyn, miksi kuuluu tehdä vain tietyllä tavalla, miksi ei saisi tehdä toisin.

Oriveden vuotta seurasi syyslukukausi peruskoulun 5.-6.-luokkalaisten opettajana Ikkalassa. Se oli ihana, pieni koulu, jossa sain tosiaan näyttää, mitä osaan. Me opiskelimme esimerkiksi historiaa draaman keinoin ja viihdyimme koulussa, oppilaat ja minä. Syyslukukauden jälkeen pyydettiin, että hoitaisin erityisopettajan viransijaisuutta Pusulan koulussa. Kävin jo haastattelussa ja ihastelin, miten saisin työskennellä huippupedagogien kanssa hienossa koulussa ja palkkakin vielä nousisi. Työsopimus oli allekirjoitusta vaille, kun ajelin kotiin päin. Matkalla soi puhelin ja minulta kysyttiin, lähtisinkö Viialaan nuorisoteatteria ohjaamaan. - Antakaa, ajattelen kaksi tuntia, sanoin taas. Sitten soitin Pusulaan ja pyysin anteeksi, etten tulekaan. He ymmärsivät, olihan tarjolla työtä omalta alaltani.

Kausi Viialan Notekissa oli hieno. Sain työskennellä huippuammattilaisten kanssa. Nokipoika-produktioon oli jo valmiiksi palkattu säveltäjä, koreografi ja lavastaja-puvustaja, kun minut pyydettiin mukaan. Näiden ammattilaisten myötä opin suunnittelua, palaverien pitoa, tekemistä, opettamista.

Produktion päättyessä tuttavaperhe kysyi, lähtisinkö Brysseliin hoitamaan heidän pientä poikaansa. Pakkasin laukun ja lähdin viideksi kuukaudeksi Brysseliin. Pitäähän maailmaakin nähdä. Eräänä päivänä tuli sähköpostia Lappeenrannasta. Kysyttiin, kiinnostaisiko minua tulla tekemään opetussuunnitelmaa nuorisoteatterille. Sehän sopi. Samalla sain ohjata Lappeenrannan ylioppilasteatteria. Kun opetussuunnitelma oli kevään myötä valmis, kysyttiin, haluanko jäädä opettajaksi. Olen nyt toista vuotta päätoimisena opettajana. Kahtena kesänä olen käynyt välissä ohjaamassa kesäteatteria.

Kun nyt ajattelen tietäni tänne Lappeenrantaan, kaikki tuntuu menneen kuin tanssi. Aina joku on soittanut tai lähettänyt sähköpostia. Suomessa nämä piirit ovat pienet, kaikki tuntevat toisensa. Se on suuri etu, mutta toisaalta se voisi olla iso ongelmakin. Ei tarvitsisi mennä kuin kerran vetämään harjoituksia humalassa, niin koko homma tyssäisi siihen.

Kaikki langat käsissä

Kun aloitin teatteri-ilmaisun opiskeluni, ajattelin, että tulevaisuudessa tekisin lähinnä näyttelijän työtä ja ohjaisin välillä siinä sivussa. On käynyt päinvastoin, en edes muista, milloin olen viimeksi itse ollut näyttämöllä. Mitään mielikuvaa minulla ei ollut siitä, mitä ohjaaja todella tekee. En olisi osannut määritellä, että ohjaaja suunnittelee ja toteuttaa näyttelijän kanssa kaiken sen, mitä näyttämöllä tapahtuu. Hän kertoo, miltä esitys katsojasta näyttää. Hän antaa lavalla olijoille näkökulmaa ja vinkkejä. Hän huolehtii kokonaisuudesta, on viime kädessä se, jonka käsissä kaikki langat ovat.

Orivedellä ohjasin nuoria aikuisia, Viialassa lapsia ja aikuisia, nyt Lappeenrannassa lapsia ja nuoria, yhteistyötahoja on päiväkodeista lähtien. Kesäteatteriproduktioissa ovat esiintyjät olleet pääasiassa aikuisia. On virkistävää, että voi työskennellä niin eri-ikäisten kanssa. Aikuisilta puuttuu usein rohkeus heittäytyä, mutta lapsilla on intoa. Teatteria harrastavat lapset pelkäävät epäonnistumista ja nolostumista vähemmän. Koululaitoksen muuttuminen näkyy selvästi, nykyiset lapset arvioivat aivan eri tavalla oma työtään. Teatteri ja heittäytyminen tarjoaa pääsyn leikin maailmaan, sillä teatterihan on leikkiä tietyillä säännöillä. Aikuisilta avain leikin maailmaan on usein vähän hukassa.

Onnistumisen tunteita saa etenkin lasten parissa työskennellessä, he ovat välittömiä ja vilpittömiä palautetta antaessaan. Toisinaan palaute tulee tekojen kautta. Joskus kokee upeita ahaa-elämyksiä. Pidän produktioiden aikana harjoituspäiväkirjaa, johon jokainen kirjoittaa omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan. Kun lukee noita tekstejä ja huomaa, miten toinen luottaa ja uskaltaa kokeilla epäonnistumista pelkäämättä, tuntee suurta onnistumien tunnetta.

Toisaalta epäonnistumisen kokemukset liittyvät pitkälti omaan persoonaani. Olen sitä tyyppiä, joka toimii ensin ja ajattelee sitten. Kuitenkin tämän työn perusasioita ovat suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Olenkin pyrkinyt opettelemaan niitä ja työssäni paljon oppinutkin, oma elämä on sitten kokonaan toinen juttu.

Tämä on työtä, jota tehdään niin, että oma persoona on kokonaan pelissä. Se on hyvin antoisaa ja haastavaa, mutta siihen liittyvät myös työn riskit. On vaara, että 35-vuotiaana on jo loppuun palanut kehäraakki, kaikkensa antanut. Pitäisikin oppia sellainen positiivinen rutiini, jossa on valmis uudistumaan ja antamaan, mutta jossa osaa suhtautua työhön niin, ettei polta kaikkia voimiaan eikä toisaalta sorru vain maneereihin. Olenkin miettinyt, että elämään pitäisi saada jotain vastapainoa, voisi mennä vaikkapa johonkin, missä itse on oppilaana ja saajana. Ratsastus olisi hyvä, olin pienenä sellainen heppatyttö, sillä ison eläimen läheisyys on hieno juttu. Tai vaikka origami-kurssille, jossa saisi tehdä käsillään jotain ja näkisi työnsä tuloksen ihan konkreettisesti. Joskus tekee mieli vaikka maalata seinää tai siivota, että näkee heti tuloksen. Toisaalta kielikurssikin olisi hyvä, sillä kielitaidolla on yhä lisääntyvä merkitys. Puhun englantia ja ranskaa, mutta enemmänkin pitäisi osata. Juuri nyt yhteys Tanskaan on vahva, sillä olemme menossa kesällä vierailulle. Toisaalta täällä Lappeenrannassa tarvitsisi venäjää, sillä täällä on paljon maahanmuuttajia. Olemmekin suunnitelleet täällä koulussa maahanmuuttajakoulutuksen aloittamista, mutta vielä ei ole ratkaistu, missä muodossa se tapahtuisi, miten se integroitaisiin muuhun opetuksiin. Olisiko paikalla kaksi opettajaa? Tulkki? Missään tapauksessa ei niin, että venäjänkieliset olisivat vain omassa erillisessä ryhmässään.

Kun ideasampo pyörii?

Parhaimmillaan tämä on ihan jumalattoman antavaa ja luovaa työtä. Välillä oma ideasampo pyörii niin, että kunhan vain valitsee parhaat päältä, mutta välillä ideasampo ei suostu edes liikahtamaan, ja silloinkin on mentävä ja tehtävä.

Vastaan työnantajan kannalta ihannetta, sillä minulla ei ole perhettä. Tämä on työ, joka asettaa perhe-elämän koville. Sen tekevät työajat, erilaiset produktion vaiheet - ai se on taas tuollainen, kun ensi-ilta on viikon kuluttua - pätkätyöt ja niihin liittyvä kiertäminen eri puolilla maata. On minulla sentään koira. Taannoin työnantaja ehdotti, että ottaisin sen mukaan työpaikalle. Kieltäydyin ehdottomasti, sillä nyt minulla on syy lähteä välillä kotiin koiraa ruokkimaan ja pissattamaan. Jos sitä ei olisi, asuisin varmaan työpaikalla. Tämä työ vie niin vahvasti mukanaan.

Olen kiinnostunut kaikenlaisesta järjestämisestä ja organisoimista sekä kouluttamisesta. Työni on hyvin itsenäistä, ja siihen kuuluu myös vastuun kantaminen. En pelkää vastuuta, mutta hullunrohkeakaan en ole. Joskus on kyllä osattava mennä vapaalla pudotuksella. Koko ajan tulee pohtineeksi, mistä saisi lisätyökaluja työhönsä, että homma sujuisi vielä paremmin.

Nykyisessä työssäni olen sekä organisoija että opettaja, sillä olen koulussa teatteripuolen vastuuopettajana. Meillä ovat toiminnassa myös sirkus- ja bändilinjat. Opetustunnit alkavat tavallisesti klo 15-16, ja oppilaani ovat iältään kuusivuotiaasta parikymppiseen. Vedän kymmentä ryhmää, joillakin on vain yksi puolitoista tuntia kestävä kokoontuminen viikossa, syventävässä opetuksessa kolmekin koulutusta viikossa. Päivisin on opettajainkokouksia ja erilaisia palavereja yhteistyötahojen kanssa, opetuksen suunnittelua ja koulun eteenpäin kehittämistä.

Ohjaajan on kyettävä kompromisseihin

Välillä on pakko tehdä kompromisseja. Ajatellaan vaikka pienen harrastajateatterin kesäteatteriesitystä. On otettava huomioon, millainen esitys vetää katsojia niin, että teatteri saa omansa takaisin ja ohjaajankin palkan maksettua. Kun siinä tilanteessa joutuu asettamaan karkeimmin ilmaistuna teatterin talouden ja taiteellisuuden vastakkain, raha on se, mikä ratkaisee, sillä muuten teatterin kokonaistaival voi jäädä kovin lyhyeksi. Joskus kompromissin syynä on, etteivät ihmisten taidot yksinkertaisesti riitä, vaan vaatimusten rima on pystyttävä asettamaan oikealle tasolle.

Välillä näyttelijän ja ohjaajan näkemykset voivat olla hyvinkin erilaiset, silloin on vain pyrittävä keskustelemalla pääsemään sopuratkaisuun. Missään tapauksessa en halua olla se, joka saisi aikaan, että joku lopettaisi näyttelemisen harrastamisen. Olisi mukava työskennellä joskus ammattinäyttelijöiden kanssa, näkisi, miten yhteisymmärrys sujuu. Toisaalta olen ajatellut sitäkin, että toisen ohjaajana työskennelleen ohjaaminen voisi olla hyvinkin vaikeaa, koskapa hänellä voisi olla oma, hyvinkin erilainen käsitys siitä, miten kaiken tulisi mennä.

Harrastajateatteria ohjatessa on hyvä olla myös hieman "virkamiesmäinen". Minulla on tapana laatia heti harjoitusten alkuvaiheessa aikataulu, jonka puitteissa toimitaan. Siinä on hirveä sumpliminen, kun ihmiset ilmoittavat, milloin eivät voi olla paikalla, mutta työn edetessä se helpottaa valtavasti. Ihmisten ei ole pakko roikkua paikalla illasta iltaan odottamassa, tuleeko heidän vuoronsa ja milloin. Aikataulusta kukin tietää, mitä kohtausta harjoitellaan milloinkin ja kenen on oltava paikalla. Aikataulu elää luonnollisesti koko harjoitteluvaiheen ajan, mutta hyvä työn selkäranka se on ja vähentää huomattavasti ristiriitoja. Kun kyse on harrastajista, on muistettava, että ihmisillä on muutakin elämää kuin teatteri ja on oltavakin, ei teatteriharrastusta saa asettaa kaiken muun edelle.

Olen työssäni muutenkin tarkka, olen paikalla ajoissa enkä anna ihmisten odottaa. Sekin on aina syytä pitää mielessä, mikä on paikkani ohjaajana, olenko nokkimassa jotain ihmistä hänen maneereistaan vaiko siksi, että yhdessä saataisiin kasaan mahdollisimman hyvä esitys. Jos jonkun esityksen hiomiseen on paljon aikaa, voi lähteä muuttamaan myös näyttelijöiden tapaa esittää.

Voisi sanoa, että olen ohjaajana sellainen hinkkaaja ja viilaaja. Kunnianhimoinen on ehkä väärä sanonta, mutta lähinnä olen työssäni määrätietoinen. Haluan antaa näyttelijöille esitykseen mahdollisimman hyvät eväät. Olen itse ollut lavalla liian hataralla ohjauksella, joten tiedän kyllä, miten ankealta se tuntuu. Ennen ensi-iltaa on oltava tarpeeksi monta läpimenoa, jotta esiintyjillä on tarpeeksi varmuutta ja uskoa esityksen sujumiseen. Silti on hyvä muistaa, ettei yksikään ilta ja esitys ole samanlainen.

Luopumisen tunne

Ohjaajan työ on pitkälle tehty, kun esitys pääsee ensi-iltaan. Silloin tulee jonkinlainen luopumisen tunne. Etenkin kesäteatterituotannossa ollaan oltu paljon yhdessä, on jaettu yhdessä ilot ja surut, on syntynyt oma ryhmä ja ryhmähenki. Esityksen valmistuttua muut jatkavat tekemistä yhdessä, mutta ohjaaja muuttuu ulkopuoliseksi.

Olen huomannut, että jännitän esityksen myötä. Jännitys kasvaa kiitosten lähestyessä, kutina vatsassa kasvaa. Annan aina palautetta ryhmälle, myös produktion edetessä. Tiedän olevani katsojan edustaja, joten kerron muutosten tarpeesta. Kaikki eivät aina ole innostuneita palautteen saamisesta, sillä aina palaute ei ole kiitosta. Silloin tiedän, etten ole työn alkaessa onnistunut kertomaan ajatuksistani ja suunnitelmistani tarpeeksi hyvin.

Ulkopuolisuudesta on ohjaajan työssä selvästi etua. Kun menen ohjaamaan kotikaupunkini teatteriin, jossa olen itsekin ollut nuorena mukana ja jossa kaikki tuntevat minut ja muistavat räkänokkaisena koululaisena, on vaikea saada ihmisiä luottamaan minuun ohjaajana. - Miten sillä voi olla mitään näkemystä asiasta, on ajatus, jonka ihan tuntee leijuvan ilmassa. Ulkopuolisen on paljon helpompi saada totaalinen luottamus, jota onnistumiseen tarvitaan. Näin oli esimerkiksi Viialassa, jossa olin oikeasti ihan täydellinen märkäkorva.

Haastattelu ja teksti: Marja Holli