Tanssija

Hanna, 37 v

Tanssi on sanatonta taidetta, parhaimmillaan se synnyttää tunteita, luo tunnelmia ja antaa ajateltavaa. Puheteatteriin verrattuna katsoja voi vapaammin tulkita näkemäänsä. Kuin kuvataidetta tanssiakin voi katsella eri lähtökohdista. Mikään tulkinta tai johtopäätös ei ole väärä. Klassisen baletin muoto on tiukka ja tanssijan liikkeillä vakiintuneet merkityksensä, mutta yleisesti ottaen pakottavat säännöt puuttuvat tanssista. Tanssijat käyttävät teoksessaan omaa ilmaisuaan, ja katsoja tulkitsee ilmaisua omalla tavallaan. Ei ole helppo määrittää hyvää tai huonoa tanssia.

Kaikki tanssin lajit - oopperan baletista nykytanssiin - ovat arvokkaita eivätkä kilpaile keskenään. Omassa työpaikassani, tanssiteatteri Mobita/Danscossa pyritään esittämään korkeatasoista ja viihdyttävää nykytanssia. Olin perustamassa tätä ryhmää ja tanssinut siinä alusta lähtien. Nyt toimin tanssin ohella MD:n toiminnanjohtajana.

Balettikouluun ja balettikoulusta pois

Oli tuskaista odottaa kolme vuotta pääsyä balettikouluun. Televisiossa näkemäni Joutsenlampi -klassikkobaletti kymmenine ballerinoineen oli tehnyt minuun mahtavan vaikutuksen. Halusin siihen samaan joukkoon. Kun minut vihdoin seitsemänvuotiaana valittiin Anneli Suovan balettikouluun, suurin haaveeni toteutui, ja vonkuamiseni kotona päättyi. Olin liikunnallinen, mutta kiinnostus urheiluun puuttui. Tanssi varmaankin yhdisti fyysisyyden ja halun ilmaista itseäni.

Koulu ja tanssiharrastus menivät mukavasti sekaisin. Kävin koulua, tein läksyni ja harjoittelin tanssia joka päivä. Ei ollut aikaa turhaan löffäilyyn. Neljätoistavuotiaana pyrin ja pääsin Kansallisoopperan balettikouluun, ja jouduin muuttamaan pois kotoani Nokialta Helsinkiin. Uudessa ja oudossa ympäristössä ensimmäinen vuosi tuntui vaikealta. Asuin toisen balettikoululaisen perheessä, kävin koulua Vantaalla ja koulupäivän jälkeen balettikoulua Helsingissä. Minulla oli uudet kaverit, uusi kieli ja baletissa paljon kirittävää, mutta kipinä lajiin voimakas. Toinen vuosi sujui ensimmäistä helpommin, mutta aikaa silloinkin jäi vain opiskelulle. Koululäksyt tehtiin silmä kädessä.

Taso Kansallisoopperan balettikoulussa oli korkea ja aloin epäillä omaa lahjakkuuttani ja tulevaa työnsaantiani. Kannustavaa palautettakaan en juuri saanut, eivätkä opettajat yrittäneetkään estellä, kun ilmoitin lopettavani. Päätin siis lopettaa, palasin kotiin ja aloitin lukion Nokialla.

Teatteritanssista tanssiteatteriin

Lopettamisesta ei tietenkään tullut mitään. Kahta kauheammin kävin tanssin yksityiskouluissa, ja hakeuduin Tampereen Työväen Teatterin projekteihin. Teatteri tarvitsi jatkuvasti tanssijoita näytelmiin ja musikaaleihin, joten lukion päättyessä minulla oikeastaan oli työpaikka teatteriprojekteissa. Hengenheimolaisia löytyi, teatterimaailma ja sen lumo imaisi mukaansa. Hienot projektit, Amerikan kiertueet ja minussa halu tanssia. Tanssikoulutus jäi kesken, mutta ammatti valitsi itse itsensä.

Teatterin tanssijoiden keskuudessa syntyi tarve tehdä lisää ja kehittyä. Kun 1990-luvun lama koetteli teatteria, ja tanssijoita vähennettiin, perustimme oman Dansco -ryhmämme. Halusimme tehdä itsenäisiä teoksia emmekä olla vain osa musikaalia tai näytelmää.

Alkuvaiheessa työstä ei maksettu palkkaa, ja jokainen teki muuta työtä saadakseen tanssia. Ilman yhteiskunnan tukea ei tanssiteatteri voi kuitenkaan toimia. Marssimme opetusministeriöön ja ilmoitimme että nyt saa riittää, emme jaksa enää tanssia ilmaiseksi. Yhdistämällä kaksi itsenäistä tanssiryhmää Dansco ja Mobita pääsimme valtion ja kaupungin säännöllisen tuen piiriin. Tänään meitä arvostetaan, kaupunki panostaa toimintaamme, meillä on upeat tilat, vastuu omasta teatterista ja oikeus itse valita esitettävät teokset. Mieletöntä!

Tehdään putkilo, tehdään pesukone

Työ tanssiteatterissa alkaa kymmeneltä lämmitystunnilla ja tekniikkaharjoittelulla. Ennen varsinaista teosharjoittelua kerrataan joka toinen päivä balettia, joka toinen päivä nykytanssia. Vetäjä ohjaa ja hioo liikkeitä, liikesarjoja ja niiden yhdistelmiä. Ruokailu- ja kahvitaukoineen työpäivä kestää seitsemän tuntia. Jos työpäivään kuuluu näytös, lopetetaan aiemmin ja tullaan illalla takaisin.

Työ on fyysisesti ja henkisesti rankkaa eikä sitä voisi tehdä ilman innostusta. Vaikeita liikkeitä on toistettava ja niitä on muisteltava. Jotkut koreografit käyttävät oppimista helpottavia hauskoja nimityksiä, putkilo, pesukone jne. Esityskertojen lisääntyessä muistamisen stressi vähenee, mutta siitä huolimatta esitykset vievät voimia ja energiaa. Tanssija kuitenkin odottaa aina näyttämölle pääsyä.

Tanssijan liikkumavapaus riippuu koreografista ja hänen ohjaustyöstään. Parhaillaan tanssijamme harjoittelevat Tommi Kittin ohjauksessa tarkkaa, omanlaista liikettä. Kitti hioo esityksen kristallinkirkkaaksi, hän on absoluuttinen omassa lajissaan. Hänen osaamistaan voi vain katsella suu auki ja ihailla. Joku toinen koreografi taas antaa tanssijoille enemmän vapautta. Koreografi tarjoaa työn pohjaksi vain löyhän tarinan ja tanssija tekee roolityön.

Tanssiteoksen käsikirjoitus on usein vain koreografin päässä ja mielessä. Sitten lähdetään tekemään liikettä, jota harjoitustilanne ruokkii. Tanssija saattaa ehdottaa ratkaisua, joka muuttaa koreografin ajattelua. Teos voi olla aluksi tekijöilleen suuri mysteerio, jota koreografi ei edes halua paljastaa. Kokemuksen myötä tanssija osaa suhtautua ja aavistaa mitä haetaan, mihin ollaan menossa. Lopullinen esitys on harjoitustilanteissa syntyneen vuorovaikutuksen tulos. Jokainen teos on oma oppikoulunsa.

Menestys tai romahdus

Mobita/Danscossa tehdään niin paljon erilaista ja monipuolista tanssiteatteria, että työntekijät ovat oppineet sopeutumaan eri ohjaajien tyyliin. Kaikki tanssijamme ovat vahvoja persoonia eikä heille syötetä mitä tahansa pajunköyttä. Harjoituksissa voidaan ottaa yhteen ja räiskyä, mutta lopputuloksen, esityksen täytyy olla hyvä. Yleisöä varten tätä tehdään ja harjoitellaan. Näytöksien taso ei saa vaihdella, vaan se pitää saavuttaa joka päivä. Menestys saattaa tulla nopeasti, mutta yhtä nopeasti voi tulla romahdus.

Meillä ei ole rivitanssijoita. Erilaisuus on vahvuutemme, silti jokainen kykenee milloin tahansa improvisoimaan viisi minuuttia tästä hetkestä. Jokaisesta lähtee, yksin ja yhdessä. Pohjalla pitää olla hyvä henkilökohtainen tekniikka ja ammattitaito.

Keväällä aion uskaltautua tekemään kolmannen teokseni koreografina. Luomisen tuska on suuri. Ideoita pulpahtaa, piirtelen vihkooni ja teen muistiinpanoja. Teoksen tärkeimpänä lavastuselementtiä toimii lasi, mutta mitä kaikkea siitä saa, mitä tunnelmia ja minkälaisia rakenteita? Jännittää.

Tässä ammatissa sattuu

Olemme usein miettineet, miksi tanssijoiden kaveripiiri muodostuu pelkästään tanssijoista, kollegoista. Kenties erikoisista työajoista johtuu, että muut ystävyyssuhteet väljähtyvät ajan puutteeseen. Tanssijat taitavat muutoinkin olla aika pedanttia väkeä, täsmällistä ja korkean työmoraalin ammattikuntaa. Huono työkunto ei tule kuuloonkaan. Juhliminen, tupakointi ja epämääräiset ruokailutottumukset eivät sovi.

Työpäivän jälkeen venytellään lihaksia ja kuntosalilla käydään silloin, kun työssä ei ole liian tiukkaa. Varsinkin väsyneenä vammariski on suuri. Vuonna 1999 itseltäni katkesi polven eturistiside hypyn alastulossa. Polvileikkaus ja pitkä kuntoutusjakso pitivät minut sivussa pitkän aikaa. Tässä ammatissa sattuu, menee polvia, nilkkoja ja selkiä. Jos työkunnosta ei pidä huolta, onnettomuudesta voi usein syyttää itseään. Työtilanteessa loukkaantumista ei silti pelätä eikä ajatella. Tanssiessa vammat unohtuvat - hyvällä tavalla. Työpaikallamme on onneksi henkilökohtaista ohjausta antava oma fysioterapeutti.

Suomessa vain Kansallisbaletin tanssijat pääsevät eläkkeelle muita ammattiryhmiä aikaisemmin 45-vuotiaana, muutoin eläkeikä on normaali. Nelissäkymmenissä tanssija joutuu kuitenkin vähentämään tanssia hitaamman palautumisen vuoksi. Aika moni konkari siirtyykin alan muihin tehtäviin. Osa opettaa, osa ohjaa, jotkut siirtyvät näyttelijöiksi puheteatterin puolelle. Jos koko ikänsä on tanssinut, on sitä vaikea lopettaa.

Uskoa, uutteraa työtä ja unelmia

Baletissa ulkoisen olemuksen vaatimukset ovat kovat. Omassa tanssiteatterissamme me voimme räätälöidä ja valita ohjelmistoomme teoksia, jotka soveltuvat eri-ikäisille ja erikokoisille tanssijoille. Meillä vallitsee myös taiteellinen demokratia. Se ei voi kuitenkaan olla irrallaan teatterin taloudesta. Pitää ajatella, mikä vetää. Kukaan ei yritäkään esittää kauden ohjelmistoon viittä uhkarohkeaa yritystä. Teemme mielellämme tanssiteatteria lapsille ja viemme ylpeänä tanssin ilosanomaa maakuntiin.

Tänä päivänä tanssijaa ei kummastella, kenties päinvastoin. Ainakin tanssia harrastavat pitävät ihmeellisenä etuoikeutena, että rakas harrastus voi olla työnä. Totta, meillä on ollut onni myötä, sillä alan työpaikkoja maassamme on vähän.

Tanssimisen voi aloittaa yli kymmenvuotiaanakin, moni miestanssijahan aloittaa vasta aikuisiässä. Vaikka se teettää paljon työtä, ei se mahdotonta ole. Yleensä laji kuitenkin valitsee tekijänsä jo paljon aikaisemmassa vaiheessa. Kilpailu on kovaa ja samoin kuin huippu-urheilussa moni joutuu pettymään. Silti ei kannata lannistua. Tanssijalta vaaditaan uskoa, uutteraa työtä ja unelmia. Onnekkaat ihmiset muistavat unelmoida.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle