Teatteriohjaaja

Mika, 36 v

Pelin alkaessa ohjaaja potkaisee palloa yleensä ensimmäisenä, kapteenin oikeudella. Teatteritaiteessa ohjaaja kehittää alkuidean, johtaa, organisoi ja määrittelee linjoja, mutta näkökulmat syntyvät kaikkien osapuolten yhteistyössä. Joku kippari ottaa suuremman vastuun, joku jakaa sitä koko joukkueelle. Rinnastus joukkuepeliin kertoo teatterin nykysuuntauksesta, ohjaajan halusta työskennellä tasavertaisesti muiden ammattiryhmien kanssa. Autoritäärinen ote ja ohjaustapa ovat yhä harvinaisempia. Työnjohtajan tavoin ohjaaja vetää tuotantoprojektia, sopii asioita, istuu kokouksissa, osallistuu lähes kaikkeen. Siivoaa ja visioi. Luova työtapa edellyttää vuorovaikutusta. Saadakseen jotakin ohjaajan tulee myös antaa. Luovaan ilmapiiriin ei kuulu yksisuuntainen työnjohtokäytäntö. Taitoa jakaa itseä muille voidaan toki opettaa, mutta pohjimmiltaan kyse on persoonasta, henkilökohtaisista ominaisuuksista. Hyvä työnjohtaja on aina hyvä työnjohtaja!

Klassikot - skannattua materiaalia

Ohjaajan työhön kuuluu yksityinen ja yleinen vaihe. Kun suunnittelen seuraavaa näytelmää, työskentelen kotona tietokoneen ääressä. Siirtelen ja muuttelen valmiiksi skannattua materiaalia. Istun yksin omissa sisämaailmoissani, haen kaupasta pullaa, juon kahvia ja hakkaan näppäimiä. Äärettömän miellyttävää ja turvallista! Taistelu ympärille kertyvän neljänkymmenen ihmisen kanssa on vielä kaukana edessä.

Shakespearen "Hamlet" sellaisenaan toteutettuna veisi näyttämöllä kuusi tuntia. Tarina sisältää neljäsataa vuotta sitten ylösmerkittyjä havaintoja, kuka tietää mitä silloin oikein tapahtui? Minulle tarina on muokattavaksi tarkoitettua materiaalia, nautin saadessani pyöritellä sitä. Vaikka oma tulkintani pohjaa yksityiseen kokemukseen, alkuperäinen teos on silti selkeä lähtökohta. Aleksis Kiven "Kullervossa" sekoitin täysin dramaturgian, ohjasin siitä aivan toisenlaisen teoksen. Kiitosta tuli, kukaan ei kyseenalaistanut poikkeamaa alkuperäisestä, ei edes kommentoinut sitä. Olin onnistunut työssäni.

Työn yksityinen vaihe voi kestää vuoden, sen jälkeen siirryn uuteen muotoon, toiseen rooliin. Siinä ammatin suola! Teos laajenee koko taiteellisen henkilökunnan omaisuudeksi, alkaa muuttua ja muotoutua. Yleiseltä vaiheelta odotan todella paljon. Tarjoilen täkyjä, annan ideoita ja toivon uutta syntyvän. Jo ensimmäiseen palaveriin kaipaan muilta ideoita ja materiaalia. Kun näyttelijät liittyvät mukaan, teoksen väripalettiin ilmestyy uusia värejä. Sanovat, että oikeilla näyttelijävalinnoilla työstä on tehty kahdeksankymmentä prosenttia. Ei se arvio ihan metsästä ole. Toimiiko teos näyttelijöiden varassa, mikä on ohjaajan ja näyttelijöiden vuorovaikutus? Nämä ovat isoja, ammattia hyvin lävistäviä kysymyksiä.

Teatteri on toiston taidetta

Harjoituksissa näytelmä alkaa paljastaa itseään. Aika usein sattumanvaraisuus johdattaa oikealle tielle. Työryhmän jäsenen idea alkaa tuntua mielenkiintoiselta. - Katos katos, niinkö se meneekin? Kohtauksista tehdään lukemattomia versioita, mietitään mikä vie eteenpäin, synnyttää uutta, mistä pidetään kiinni, mikä hylätään. Harjoitellaan uudelleen ja uudelleen. Teatteri on toiston taidetta, kuin budolajit, joissa samaa liikettä toistetaan tuhansia kertoja ennen kuin se alkaa näyttää joltakin. Teatteriohjaaja määrää mitä kohtauksia milloinkin harjoitellaan, montako kertaa. Harjoitusten, toiston myötä näytelmä täydentyy ja löytää oman muotonsa.

Ohjaajan pitää saada näyttelijät innostumaan. Siinä on työmaata, sillä näyttelijä lähtee työhönsä tyhjältä pohjalta, kun taas ohjaaja tuntee näytelmän jo perusteellisesti. Vaikka näyttelijä ei innostukaan ohjaajasta, hän tekee parhaansa ammattitaidollaan. Ohjaajan taito luoda innostava ilmapiiri parantaa kuitenkin aina lopputulosta.

Joskus ohjaajan havainto ei olekaan yhtä alkuperäisen idean kanssa, ei käsittele samaa asiaa. Jos haluan pohtia menetettyä rakkautta, valitsen ohjattavakseni kenties Tsehovin ?"Kolme sisarta". Työn loppuvaiheessa huomaankin käsitelleeni masennusta. Jos ymmärrän sen työn aikana, kaikki kääntyy eduksi. Punainen sopii vallan hyvin vaihtaa mustaksi tai päinvastoin. Ei ollenkaan huono asia, kunhan sen huomaa.

Harjoitukset - ensi-ilta - tyhjyys!

Pari viikkoa ennen ensi-iltaa, joskus aikaisemminkin paljastuu näytelmän lopullinen muoto. Siihen asti näytelmää on käyty läpi verkkareissa ja harjoitusvaatteissa. On jännittävää nähdä rooliasujen, maskien, valon ja äänen luoma uusi ilme. Jos lopputulos ei tyydytä, pitää korjata. "Veljeni Leijonamieli" -näytelmän ensi-iltaa edeltävänä keskiviikkona huomasimme, ettei näytelmä toimi alkuunkaan. Ongelma oli selvästi tekninen. Lauantai-illan tuskailin, piirtelin kuvioitani ja saunoin näyttelijän luona. Yhdessä mietimme mitä tehdä. Seuraavana päivänä teimme näytelmän toisin kuin olimme harjoitelleet, aivan eri tavalla.

Ensi-illan jälkeenkin tehdään muutoksia. Muutaman sanan korjauksilla saa ihmeitä aikaan, näytelmä elää ja kasvaa. Muutokset ovat tärkeitä näyttelijöillekin, ne pitävät näyttelijän hengissä. Ohjaajan kuulua katsoa näytelmä kerran kuussa ja tehdä tarvittavat korjaukset.

Jokaisen ohjaajan on käsiteltävä kritiikki jollakin tavalla, oli se hyvää tai huonoa. Kritiikkiä tarvitaan, se pitää yllä taiteilijoiden ja yhteiskunnan välistä keskustelua. Ilman sitä häviäisi myös kulttuuri-ilmiöiden tuntemus. Ikävä kritiikki satuttaa, myönnän. Se jää mieleen paremmin kuin kiittävät arvostelut. Yleisöpalautetta saan nykyisin paljon internetin välityksellä. Ystävät käyvät katsomassa, yleisön kommentteja kuulen teatterin käytävillä. Yleisömenestyskin on tärkeää, mutta täydet salit eivät suoraan mittaa ohjaajan onnistumista.

Kun ohjaustyö on ohi, tulee tyhjyys. Ammatin hurjuus liittyy juuri siihen, miten ohjaaja kestää kiihkeän projektin jälkeistä tyhjyyttä. Saunan kuumuuden jälkeen joutuu yhtäkkiä pihalle odottelemaan, milloin taas pääsee lämpimään. Jokainen ratkaisee ongelman itse. Ingmar Bergman ratkaisi sen aloittamalla heti uuden työn. No, hän ei sitten muistanut edes lastensa nimiä.

Taiteilijuus nousee omasta maailmasta

Kuulun Ryhmäteatterin taiteelliseen johtoon ja voin valita mieleisiä näytelmiä ohjattavakseni. Olen ohjannut Kokkolan, Seinäjoen ja Tampereen teattereille. Työskentelen mielelläni eri teattereissa, vaikka kahden kuukauden työprosessi on raskas. Uimahallin saunassa voi pistäytyä, muuten työtä on aamusta iltaan. Tällä hetkellä toimin lehtorina Teatterikorkeakoulussa ja ohjaan yhden näytelmän vuodessa. Ei ole viisasta jumittua kouluun ja opetustyöhön, siksi koulun opettajia kehotetaan ylläpitämään taiteellista osaamistaan. Oppilaidenkin on hyvä katsoa opettajansa ohjauksia. Ne kertovat omalla tavallaan hänen ajattelustaan.

Olen töissäni tutkinut pelon ja koston teemaa ja tehnyt aihepiiristä neljä näytelmää. Työni jatkumona ohjaan Kansallisteatteriin terrorismia käsittelevän mustan komedian. Ainakaan vielä en halua ohjata itselleni merkityksettömiä teoksia, olen idealisti. Taiteilijuus nousee omista havainnoista, omasta maailmasta ja purkautuu työn kautta teatteriksi.

Perusosaamisesta taiteeksi

Perusosaamisen hallitseva koneinsinööri osaa suunnitella laiteen kuin laitteen. Teatterialankin koulutus tähtää siihen, että ohjaaja kykenee ohjaamaan minkä tahansa teoksen. Kaikki ohjaajat osaavatkin, mutta taiteen saaminen mukaan on vaikeaa. Hyvään näytelmään liittyy niin poikkeuksellisen tärkeä huomio maailmasta, että se nousee esiin ja hätkähdyttää. Siksi hyviä teoksia on vähän. Taiteen opettaminen on vaikeaa. Oppilasvalinnoissa keskitytäänkin selvittämään, kuinka hakija havainnoi maailmaa. Moni ohjaajista tekisi ammattitaitoisesti tv-saippuasarjoja, mutta ohjelman nostaminen saippuan yläpuolelle, tekijöiden havaintomaailmaa ilmentäväksi taiteeksi on toinen juttu.

Ohjaaja käsittelee näyttelijöitä omalla tavallaan ja tyylillään. Jos ohjaajalla on vahva kuva näyttelemisestä, hän voi tehdä pikkutarkkaa työtä, puuttua jopa näyttelijän sormenliikkeisiin. Itse koen näyttelijän taiteilijana, joka antaa teokselle omaansa. Keskustelen ja annan yrittää, ohjeeni ovat aluksi ylimalkaisia. - Tulkaa sisään tuolta, katsotaan miten käy. Ohjaustyylejä ei voi arvottaa, kyse on metodista. Teos voi onnistua millä tahansa metodilla. Näyttelijän hyväksikäyttöön ja manipulointiin en kuitenkaan usko. Sellainen tuottaa vain tietyntyyppistä näyttelemisen estetiikkaa ja on raskasta näyttelijälle.

Intohimo, vimma

Ennen teatterialalle hakeutumista tein paljon muuta. Valmistuin teknikoksi Lappeenrannassa. Soitin ja tein musiikkia. Sattumalta päädyin Lahden kansanopiston näyttämötaiteen linjalle. Olin jo menossa Rovaniemen käsi- ja taideteollisuuskoulun videokuvaajalinjalle, kun kuulin päässeeni Lahteen. Minusta piti tulla näyttelijä, mutta ne haaveet karisivat aika nopeasti. Myöhemmin hain Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle ja läpäisin karsinnan ensi yrittämällä.

Tänään ammatinvalintani tuntuu oikealta - seitsemänkymmentäprosenttisesti. Ensi-iltojen jälkeen tosin arveluttaa. Tätäkö elämää hain, onko tämä kiusaaminen sen arvoista? Kaksi kuukautta kuumana ja sekopäänä, silloin ei tulla kotiin neljältä ja lähdetä salibändiin. Ammatinvalinnastani kolmekymmentä prosenttia on vielä kysymysmerkkiä.

Ohjaajalla pitää olla halu kertoa itsestään, halu olla tekemisissä ihmisten kanssa, ei kuitenkaan keskipisteenä. On nautittava visuaalisuudesta, järjestelemisestä ja työn johtamisesta. Täytyy olla mielipiteitä ja intohimoa maailmaa kohtaan. Täytyy olla vimma!


Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Jukka Uotila