Puvustonhoitaja

Elisa, 56

Harva tietää, että teatteriasu on normaalia vahvempaa tekoa. Siinä käytetään erilaisia kangaslaatuja, tukikankaita ja tukinauhoja, sillä näyttelijän puku pestään ja huolletaan aina uudelleen ja uudelleen. Roolipuku on näyttelijän työasu. Kukaan muu ei tanssi itseään hikeen hienossa sifonkipuvussa satoja kertoja. Näyttelijällä ei ole myöskään aikaa varoa asuaan. Siksi takin napinlävet vahvistetaan. Kun ompelija viimeistelee nappia, sanon mielelläni: vielä kolme kertaa, muutoin ne lentelevät näytelmän tuoksinassa.

Teattereiden puvuston merkitys on vuosikymmenien aikana kasvanut ja arvostus noussut. Ennen olimme vain ompelijoita, joilla ei ollut asiaa näyttelijälämpiöön. Nyt kuljemme näyttelijöiden kanssa samoissa porukoissa ja katsomme ensi-iltoja. Meitä tarvitaan näytelmän toteuttamisessa yhä enemmän, varsinkin musikaaleissa ja historiallisissa näytelmissä. Teatteriesitystä saatetaan mainostaa pukudraamana. Silloin suuri yleisö haluaa kunnon lavastukset ja hienot puvut. Näytelmää ei silti koskaan tehdä pukujen takia, vaan sisältö ratkaisee. Puvuston työntekijälle juuri historialliset näytelmät ovat mielenkiintoisimpia ja haasteellisimpia. Nykyaikaan sijoittuvat näytelmät muodikkaine asuineen ovat puvustajan kannalta niitä tylsimpiä.

Käsikirjoituksesta rooliasuun

Puvustus pohjautuu käsikirjoitukseen, ohjaajan näkemykseen ja hänen mielikuviinsa. Taiteelliseen henkilökuntaan kuuluva pukusuunnittelija tekee ohjaajan kanssa neuvoteltuaan pukusuunnitelman, minkä jälkeen puvusto ryhtyy työhönsä. Puvustonhoitaja vastaa siis käytännön toteutuksesta, pienemmissä projekteissa myös suunnittelusta. Näytelmän tuotantoaikataululla pyritään siihen, että jo lukuharjoitusten aikaan pukujen luonnokset ovat valmiina, ja ne on esitelty ohjaajalle ja näyttelijöille. Puvusto saa suunnitelman usein valitettavan myöhäisessä vaiheessa.

Tampereen Teatterissa näytelmä valmistuu yleensä noin kahdessa kuukaudessa, joten meilläkin olisi hyvä olla saman verran aikaan puvustaa näyttelijät. Kun näytelmiä tuotetaan rinnakkain kahdelle näyttämölle, käytetään vierailevia ohjaajia ja pukusuunnittelijoita omine toiveineen, kiirettä pitää. Näytelmässä saattaa olla mukana 40 ihmistä, ja kukin näyttelijä tarvitsee itselleen sopivan asun. Se valmistetaan, sovitetaan ja viimeistellään. Asumäärä on usein valtava ja vain harvoin voidaan hyödyntää aikaisempien näytelmien asuja. Kenties pienempiin rooleihin löytyy varastosta jotakin käyttökelpoista. Kun avustava henkilö vilahtaa näyttämöllä vain hetken, vanha asu saa kelvata. Isoissa rooleissa käytetään poikkeuksetta uusia pukuja.

Joka paikan räpläämistä

Meillä vaatturimestari leikkaa miesten vaatteet, ompelijamestari naisten vaatteet. Vaatturi ompelee miesten puvut, ompelija naisten. Meidän puvustamossamme tosin kaikki tekevät kaikkea. Minäkin ompelen mielelläni, enkä koe olevani mikään ylijohtaja vaikka kokonaisvastuun kannankin. Leikkaaminen on keskittymistä vaativa työsuoritus, siihen en osallistu, sillä työni keskeytyy jatkuvasti joka paikan räpläämiseen. Sen sijaan silitän kuin muutkin ja teen hanttihommia, etsin kenkiä ja kunnostan vanhaa. Huolehdin siitä, että muut saavat rauhassa tehdä vaatteen valmiiksi. Suuremmissa taloissa, suuremmilla näyttämöillä on toisin.

Mestarit mittaavat ja arvioivat materiaalitarpeen, minä vastaan hankinnasta. Kun 1970-luvulla Tampereella oli kangaskauppoja vieri vieressä, nyt niitä on kaksi. Kankaat on hankittava ulkomailta, useimmiten Saksasta. Omasta varastostamme löytyy yleensä kuitenkin sen verran kangasta, että pukujen valmistus voidaan aloittaa jo ennen kangastoimitusta.

Mikään ei kelpaa? kaikki käy

Onko mitään hienompaa kuin ompelu? Kaikki siihen liittyvä tekeminen tuntuu hyvältä, ongelman ratkaisu, laatu ja ompelujälki. Työ ei rasita fyysisesti, jos kroppa on kunnossa ja voi jännittämättä tehdä työnsä. Oikeilla työasennoilla välttää hartia- ja niskasäryt. Työ ei muistuta missään määrin vaihetyötä, vaan kankaan leikkauksen jälkeen sama tekijä valmistaa vaatteen alusta loppuun. Ei, ei tämä raskasta ole, vaan kivaa työtä. Luulen, että me suoriudumme kaikesta. Joskus työ vaatii miettimistä, neuvottelua ja asioiden yksinkertaistamista. Vaikka ohjaajalta saattaa tulla käsittämättömiä vaatimuksia, emme vielä koskaan ole sanoneet: ei onnistu!

Vaikean puvun tekeminen saattaa viedä kaksikin viikkoa, vaikka sellaiseen ei oikeastaan ole varaa. Vaatteen valmistaminen on luovaa työtä, ompelu sinänsä ihan tavallista ompelemista. Pukuhistoria pitää kuitenkin hallita. Jos pukusuunnittelija tuntee vanhat tekniikat, se vauhdittaa työtä. Tekemälläkin ne toki oppii. Pitää opetella käyttämään hakasia ja luita, sillä vetoketju on nuori keksintö. Muuhun lavastukseen verrattuna pukujen pitää toimia aivan eri tavalla. Näyttelijän pitää vannehameensa kanssa päästä liikkumaan ahtaissa tiloissa, kulkemaan ovista ja taipumaan asentoihin, joita hän on harjoitellut.

Ensimmäinen sovitus on kriittinen vaihe: Toimiiko, pitääkö miettiä lisää, tätäkö kaikki halusivat? Sovituksessa mukana ovat näyttelijä, pukusuunnittelija ja ompelija. Muualla puvustonhoitaja sovittaa, mutta minun mielestäni ompelijan kuuluu olla paikalla katsomassa mistä otetaan sisään, mistä päästetään. Hänhän kuitenkin jatkaa työtä. Jokainen hallitsee itse parhaiten omat neulansa, ja ainakin meillä käytäntö toimii.

Näyttelijä saattaa sovituksessa käyttäytyä hankalasti ja kiistaakin syntyy, mutta enemmän kuitenkin neuvotellaan kuin tapellaan. Kaikilla on joskus ongelmia kroppansa kanssa. Jollekin turkoosivaate tuottaa epäonnea, joku haluaa aina isot olkatoppaukset. Jollekin ei kelpaa mikään, jollekin käy kaikki.

Julkinen kiitos harvinaista

Sovituksen jälkeen tehdään muutokset ja viimeistellään. Vierestä katsoen vaate näyttää aivan erilaiselta kuin näyttämöllä. Käytämme peiliä, jonka kautta mielikuva välittyy tekijälle paremmin. Liekö yleinen käytäntö, en tiedä. Meillä se on hyväksi havaittu. Kun puvut valmistuvat, pukija vie ne pukuhuoneisiin. Näyttelijät käyttävät harjoituksissa jonkinmoisia harjoitusvaatteita. Jos rooliin kuuluu pitkä hame, näyttelijä harjoittelee luultavasti alushame päällään. Historiallisia näytelmiä ei tehdä farkuissa ja lenkkareissa. Näyttelijöiden pukeutuessa lopulliseen rooliasunsa, seuraan harjoitusta katsomosta saadakseni todellisen kuvan.

Pukusuunnittelija vastaa siitä, miltä puvut näyttävät. Häneen kohdistuu myös puvustukseen liittyvä julkinen kritiikki. Puvuston henkilökunnan mielestä mallisto saattaa olla hirveä, mutta emme ota siitä vastuuta. Me vain pyrimme parhaamme mukaan toteuttamaan suunnittelijan toiveet. Julkinen kiitos puvustolle on harvinaista, sisäpiiri sen sijaan tietää ja kiittää, kun aihetta on.

Näytelmän ensi-illan jälkeen pukuhuolto vastaa asusteista. Jos näyttelijä vaihtuu, tai vaate hajoaa, puvusto tekee muutokset ja korjaa. Muutoin huolto miettii, kenen paita pestään jokaisen näytöksen jälkeen, kenen harvemmin.

Olen liimanvihaaja

Työn vaihtelevuus viehättää. Yhtäkkiä silkkikankaasta ja sifongista vaihdetaan säkkikankaaseen. Puhenäytelmän arkiasuista siirrytään puvustamaan kahta armeijaa. Jokainen puku tehdään mittojen mukaan. Minunkin on osattava ommella, jotta voin sitä muilta vaatia. Olenkin mielestäni aika osaavainen ompelija, siitä kaikki aikoinaan lähti. Kävin 1960-luvun alussa ammattikoulun ompelulinjan, ja pääsin sattumoisin Faust-oopperan tilapäisiin puvustustöihin. Tutustuin Tampereen Teatterin henkilökuntaan, ja pääsinkin tänne ensin kiireapulaiseksi, sitten useaan projektiin kuuden vuoden aikana. Pari vuotta työskentelin muualla, ja viiden vuoden kotiäitinä olon jälkeen minut kutsuttiin vakituiseksi ompelijaksi. Puvustonhoitajana olen nyt toiminut 11 vuotta.

Pitkä teatteripuvustuksen kokemus auttaa. Tiedän miten asiat etenevät ja miten ne hoidetaan, yllätyksiä ei juuri tule. Esimiesasemastani huolimatta pidän itseäni käsityöläisenä, enkä hyväksy keinotekoisia ratkaisuja. Olen liimanvihaaja. Liimaa saa käyttää vain kengissä ja vöissä, ei milloinkaan puvustuksessa. Liimasta jää jälki ja se saattaa syödä kankaan. Pitää keksiä miten ommellaan, puvun pitää olla aina korjattavissa. Tekee pahaa katsoa myös, kun uutta vaatetta tehdään repimällä ja raastamalla vanhan ja huonokuntoisen näköiseksi. Niin kuitenkin toimitaan, jos varastosta ei löydy vanhaa. En stressaannu työstäni, vaan pidän ajoittaisesta kiireestä ja vauhdista.

En valinnut alaa aikoinaan teatteripuvustuksen takia, vaan halusin ompelijaksi. Suvussamme ei ollut teatteriväkeä eikä oikeastaan käsityöläisiäkään. Asuimme maalla Hämeenkyrössä, mutta en innostunut maatalon asioista, enkä halunnut heinäpelloille. Kun ensimmäisen kerran pääsin elävään teatteriin, uskomaton ihastus valtasi minut. Teatterin puvustossa työskennellessä innostus väkisinkin vain lisääntyy. Kierrän eri teattereissa katsomassa esityksiä niin paljon kun aikaa riittää, ja ihastelen muidenkin puvustusta. Pystyn kyllä keskittymään itse näytelmäänkin miettimättä puvustusta, paitsi jos se pistää oikein huohottamaan.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle