Erityisopettaja

Kirsi Salonen, 34 v.

Oppimisvaikeus ei saa lannistaa

Jos kirjaimet eivät pysy mielessä, lapsi tuskastuu. Innostus pitää saada viriämään uudelleen. Leikki on keino saada lapsi yrittämään lannistumatta.

Kaikki lapset eivät pärjää koulussa ilman erityistukea. Oppimisen esteenä saattaa olla häiriö vaikkapa hahmottamisessa, kielenkehityksessä tai tunne-elämässä. Tarvitaan motivointia, kannustusta ja jatkuvaa harjoittelua.

Osa lapsista ei kykene toimimaan ryhmässä. Silti on tärkeää, että jokainen kokee kuuluvansa porukkaan. Lapselle pitää tulla selväksi, että hänestä välitetään.

Työskentelen alakoulun erityisopettajana Jyskän koululla Jyväskylässä. Opetan ykkös- ja kakkosluokkalaisia.

Pistän työhön koko persoonani. Teen kaikkeni, jotta oppiminen kiinnostaisi ja olisi hauskaa. Laulan, hypin ja pompin saadakseni viestin perille.


Innostunut oppilas oppii

Erityisopetusta ohjaa yleisopetuksen opetussuunnitelma. Tavoitteita voidaan kuitenkin räätälöidä. Oppilas saa tukea kotiluokkansa isoon ryhmään, pienryhmään tai molempiin. Tukea saatetaan tarvita kaikilla oppimisen alueilla.

Joskus oppimisvaikeudet saadaan hallintaan vuodessa. Joskus oppimistavoitteita ei saavuteta koskaan. Jos lapsi kärsii vaikeasta psyykkisestä sairaudesta, hänet ohjataan tutkimuksiin tai erikoisen tuen hoitoyksikköön.

Omaan pienryhmääni kuuluu kymmenen oppilasta. Yritän ymmärtää, mikä opetuksessa kunkin oppilaan kohdalla on keskeistä. Perehdyn oppilaiden oppimisvaikeuksiin ja suunnittelen. Usein ratkon opetuksen ongelmia pelien ja leikkien avulla.

Kun keksin idean, josta lapset innostuvat, ryhmä toimii ja kaikki oppivat. Eräälle ryhmälleni esittelin Rampe-peikon, huovuttamani nuken, joka katsoi oikeudekseen etuilla jonossa. Lasten mielestä Rampe käyttäytyi todella rumasti.

Rampen kautta lapset oppivat löytämään virheitä itsestään ja alkoivat myös viestiä omista pulmistaan.

Ryhmässäni työt sujuvat useimmiten hyvin, mutta aina ei ole yhtä auvoisaa. Lapsi voi saada raivokohtauksen ja käydä päälle holtittomasti. On pideltävä kiinni, kunnes tämä rauhoittuu.

Työparini, koulunkäynnin ohjaaja on lähin tukeni luokassa. Olemme molemmat jämäköitä ja määrätietoisia ihmisiä. Emme hermostu koskaan. Teemme valtavasti työtä motivoidaksemme ja kohottaaksemme oppilaiden itseluottamusta.

Vaikeasti sairasta lasta en tietenkään osaa parantaa. Vaikka seisoisin päälläni, en kykene auttamaan oppilasta niin paljon kuin haluaisin. Sellaisen tapauksen otan pohdittavaksi koulun oppilashuoltotyöryhmässä. Vanhemmille oppilashuoltotyöryhmä on matalan kynnyksen väylä saattaa lapsen asia käsittelyyn.

Yhtenä vuonna ryhmässäni syntyy ongelmia päivittäin, toisena kaikki sujuu kuin unelma. Lukuvuodet vaihtuvat, oppilaat niiden mukana, mutta lapset pysyvät rehellisinä. Keväisin ne, joiden kanssa on väännetty koko vuosi, juuri ne halaavat.

Töitä täydellä sydämellä

Lasten oppimisvaikeudet saattavat johtua perheen ongelmista. Siksi yritän luoda toimivat suhteet perheisiin. Puhun vanhemmille hankalistakin asioista. On vain rohjettava. Jos lapsi oireilee, aikuiset eivät saa hissutella.

On surullista, jos lapsi joutuu koulusta sairaslomalle. Vielä surullisempaa on, kun psykiatrista hoitoa tarvitseva lapsi ei pääse hoitoon. Joskus apua tarvittaisiin koko perheelle, mutta hoitopaikat puuttuvat.

Kaivattaisiin aikaista puuttumista, nopeaa ja napakkaa apua koko perheelle. Eikä haittaisi, jos kouluistakin löytyisi kriisitilanteiden varalle psykiatrisia sairaanhoitajia.

Työvuosien myötä olen rohkaistunut vaatimaan muutoksia. Urani alussa olin untuvikko. Luokkaani kuului paljon vaikeaongelmaisia lapsia. Ihmettelin, mihin olinkaan pääni pistänyt, mutta selvisin avoimuudella. Jo silloin tein töitä täydellä sydämellä.

Lukioaikana haaveilin sosiaalityöntekijän ammatista. Tein vapaaehtoistyötä ja lähdin opiskelemaan sosiaalialaa. Vuoden jälkeen keskeytin. Vaihdoin Jyväskylän yliopistoon ja erityispedagogiikkaan.

Aloitin työt sijaisena kehitysvammaisten oppilaiden ryhmässä. Myöhemmin sain opettajan paikan Jyskän koululta. En ajatellut erikoistuvani alkuopetukseen, mutta pidin työstä. Yläkoulun puolelle saatan hakeutua vaiheessa, jolloin omat lapseni ohittavat murrosiän.

Suoritin hiljattain opetushallinnon opinnot siltä varalta, että suunnittelutyö jossain vaiheessa sattuisi kiinnostamaan.

Eläköön erilaisuus!

Halusin ihmisläheisen työn ja sain sellaisen. Työ vaatii luovuutta, rohkeutta ja herkkyyttä. Vaikka viihdyn ammatissa, joudun huolehtimaan jaksamisestani. Teen tekemiseni koulussa. Kotiin en työpapereita kanna.

Opiskeluaikana haalareissamme luki "Eläköön erilaisuus!" Työssä yllätyin, kun kaikki eivät ajatelleetkaan niin. Jotkut opettajat eivät edelleenkään halua ryhmäänsä hankalia tapauksia. Vanhempien asenne sen sijaan on muuttunut.

Kymmenen vuotta osa vanhemmista harmistui, kun lapsi joutui erityisluokalle. Lapsen uskottiin leimautuvan. Tänään vanhemmat ovat kiitollisia erityisopetuksesta ja pienryhmätuesta.

Yksikään vanhempi ei kieltäydy keskustelusta. Ei tietenkään. Vaikka asiat perheessä olisivat retuperällä, vanhemmat rakastavat lastaan ja toivovat tälle parasta.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Rami Marjamäki