Diakonissa

Taina Nuorto 39 v.

Leipää, margariinia, makkaraa, perunaa, vehnäjauhoa, makaronia, säilykkeitä, kananmunia ja kaurahiutaleita. Ruoka-avustuksen peruspakki. Ennen kirkon elintarvikeavustusta jonotettiin, nyt se annetaan erikseen varattuna aikana. Kirkon työntekijä haluaa kohdata avustuksensaajan ja tehdä kokonaisvaltaisen tilannekartoituksen.

Asiakkaamme ovat köyhiä mutta eivät luusereita. Kaikki sairaseläkeläisen rahat saattavat mennä lääkkeisiin. Moni kärsii päihde- tai mielenterveysongelmista. Kukaan ei meiltä huvikseen hae apua. Kuvaako ruokakassin luovutus yhteiskunnan hyvinvoinnin tilaa, en tiedä. Mutta eihän tätä pitäisi olla.

Autamme hädänalaisia

Kautta aikojen kirkko on tarjonnut diakoniapua muodossa tai toisessa. Elintarvikeapu alkoi Tampereella hätähuutona kymmenen vuotta sitten. Sen piti kestää vain pari vuotta, mutta käytäntö jäi pysyväksi. Monet seurakunnat ovat luopuneet avustuskassin jakamisesta ja luovuttavat niiden asemesta ruokakuponkeja tai järjestävät ateriapalveluja. Täällä Tampereen Härmälässä jatkamme vielä entiseen tapaan. Jaan kuukausittain viitisenkymmentä avustuspakkausta.

Työskentelen seurakuntamme diakonissana. Sairaanhoitajakoulutuksen saanutta naispuolista diakoniatyöntekijää kutsutaan diakonissaksi, sosiaalialan koulutuksen saanutta ja miespuolista sairaanhoitajaa diakoniksi.

Elintarvikeapu on vain yksi osa työtäni. Suurin osa asiakkaistani saa sosiaalitoimen toimeentulotukea, mutta etsin työssäni myös ihmisiä, jotka eivät kuulu tai eivät ole vielä ehtineet avustusjärjestelmien piiriin. Asiakkaani ongelma saattaa olla syrjäytyminen, avioero, päihteet tai perheväkivalta.

Sielunhoito on vahvuutemme. Keskusteluissa asiakkaan kanssa saattaa esiin nousta hengellinen ulottuvuus, mutta emme edellytä uskonnollisuutta emme edes seurakunnan jäsenyyttä. Kuka tahansa saa tulla, emme erottele, emme asetu kenenkään yläpuolelle. Autamme hädänalaista odottamatta vastapalveluksia.

Kirkon tekemää sosiaalityötä

Kirkkolaissa määrätään, että jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakonian virka. Diakoniatyön perusta on raamatussa, Jeesuksen osoittamassa esimerkissä. Kirkon palvelutyö tarkoittaa lähimmäisenrakkautta ja kristillisen rakkauteen perustuvaa auttamista. Laupeudentyö ei kuulu jokapäiväiseen sanavarastooni, mutta sitä tämä diakoniatyö on. Kirkon tekemää sosiaalityötä.

Moni saattaa kokea papin pelottavana puhekumppanina ja ottaa yhteyttä mieluummin diakoniatyöntekijään. Seurakunnan pappi kohtaa ihmisiä kirkollisissa toimituksissa, diakoni käsittelee usein ihmisen arkipäivän ongelmia, taloudellisia tai sosiaalisia. Laman aikana diakoniatyöntekijän puoleen käännyttiin jopa velkaneuvonta-asioissa. Aiemmin diakoniatyöhön kuului myös kotisairaanhoito.

Kirkon diakoniatyö on ns. kolmannen sektorin toimintaa. Emme kuulu viralliseen sosiaali- ja terveydenhoidon organisaatioon. Uskon viranomaisten pitävän meitä asiantuntevina työntekijöinä ja arvostavan työtämme vaikka sitä leimaakin hengellisyys. Yhteistyömmekin toimii. Emme käytä viranomaisten tietojärjestelmiä, eivätkä he tutki asiakkaittemme uskon syvyyttä.

Keskustelua ja kuuntelua

Ennen diakoniatyö miellettiin vanhustyöksi, mutta asiakaskunnan nuorentuminen tuo työhön uusia näkökulmia. Toimistossani istun hyvin vähän. Kierrän kentällä ja huolehdin yhteistyöverkostosta. Ihmiset soittelevat ja pyytävät tukea ja apua, keskustelukumppaniksi tai kaveriksi pankin lainaneuvontaan. Työni on keskustelua, useimmiten kuuntelua. Joskus jopa surutyötä.

Käyn puhumassa seurakunnan rippikouluissa, pidän vastaanottoa kirkolla ja vedän vanhusten diakonipiiriä. Järjestän leirejä vanhuksille, päihdeongelmaisille ja työttömille. Vastikään keksimme opettaa yksinäisiä miehiä leipomaan. Havaitsimme nimittäin, että elintarvikeavustuksen vehnäjauhopussit päätyvät aika usein kirkon takapihalle.

Järjestän seurakunnan yhteisvastuutapahtumia ja myyjäisiä. Teen paljon kotikäyntejä, mutta en kulje ovelta ovelle, enkä lähde tuntemattomaan paikkaan naapurin ilmoituksen perusteella. Pyynnön täytyy tulla ihmiseltä itseltään. Ilman hänen lupaansa en ota yhteyttä edes viranomaisiin.

Vierailut ihmisten kotona ovat luoteeltaan tervehdyskäyntejä, keskustelua ja kuuntelemista. Syntymäpäiväonnittelu ja lahja kuuluvat asiaan, kun täytetään 70 vuotta. Taannoin olin vähällä jäädä syntymäpäiväsankarin oven taakse. Poika ei aikonut päästää sisään. Hän odotti kylään vekkihameista nutturapäätä.

Lempeä esimieheni

En tarjoa asiakkailleni valmiita vastauksia. Perustietämykseni vuoksi voin toki neuvoa käytännön asioita. En voi käskeä asiakastani lopettamaan viinanjuontia tai eroamaan pahoinpitelijämiehestä. Vastuu on ihmisellä itsellään. Minä tuen kuuntelemalla. Jos asiakas pyytää rukoilemaan kanssaan, teen sen mielelläni.

Oman työni tuloksia en osaa arvioida, vaikka lähes kaikki tapahtumat tilastoidaankin. En vertaile tilastoja enkä mieti määriä. Omatunto kertoo minulle, milloin teen työni hyvin. Palautteen saan ihmisiltä, hyvä oloni tulee heidän onnistumisista. Hengellisessä työssä ei tunneta tulosvastuuta. En koe epäonnistuneeni vaikka asiakkaat eivät saavu sunnuntain jumalanpalvelukseen.

Teen kutsumustyötä, mutta vastaa työstäni seurakunnalle ja ennen kaikkea Jumalalle. Esimiehenä hän on hyvin lempeä ja armahtavainen. Suhtaudun työhöni vakavasti ja pidän siitä aidosti, vaikka työ on henkisesti raskasta. Haluan jakaa eteenpäin niitä hyviä asioita, mitkä Jumala tuo omaan elämääni.

Perussuomalaisesta kodista

Suoritin opiskeluun liittyvän seurakuntaharjoitteluni Botswanan pääkaupungissa Gaboronessa. Vaikka seitsemän viikon ulkomaan ohjaajakokemukseni oli hieno, lähetystyö ei tuntunut omalta. Voin antaa siihen panokseni kotimaassa. Kirkon yhteisvastuukeräys on kansainvälistä diakoniaa.

Valmistuin diakonissaksi Helsingin diakoniaopistosta ja lähdin vielä erikoistumaan psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi. Ennen opiskeluani ja myös opiskeluaikana työskentelin sairaaloissa. Valmistumiseni jälkeen tein töitä Vuosaaren, Tapiolan, Pakilan ja Kirkkonummen seurakunnissa. Kotikonnuilleni Tampereelle pääsin töihin kahdeksan vuotta sitten.

En kokenut koskaan uskonnollista herätystä, vaan lähdin perussuomalaisesta kristillisestä kodista. Kahdeksantoistavuotiaana kuuntelin diakoniatyöntekijöiden kertomuksia, jotka tuntuivat mielenkiintoisilta. Innostuin hakeutumaan koulutukseen. Valintani saattoi tulla vanhemmilleni yllätyksenä mutta ei varmaankaan epämieluisana.

Toivon näkökulma

Tulevaisuudessa vanhusten määrä lisääntyy, ja hoito siirtyy laitoksiin. Myös kotona asuvien yksinäisten määrä kasvaa. Sosiaalinen eriarvoisuus näyttää lisääntyvän. Vain hyvin toimeentulevat voivat hyvin jatkossakin. Suuri osa nuorista jää ilman koulutusta, arjen hallinta on jo nyt kateissa. Työttömyys ja syrjäytyneisyys jatkuu jo toisessa sukupolvessa. Elämä on hakusessa.

Voi kun saisi ajan ja löytäisi keinot auttaa. Meidänkin seurakunnan alueella piilee hätä. Ihmiset kaipaisivat apua, mutta eivät sitä osaa tai halua etsiä. Väliinputoajia, jotka eivät löydä tietään minnekään. Työni rajattomuus on raskas tekijä. Jossakin seurakunnissa diakoniatyön muotoja jaetaan usean työntekijän kesken. Tähän aluetyöhön kuuluu kaikki. Usein tunnen itseni heikoksi ja huonoksi, mutta arvo se on minullakin. Saan joskus väsyä.

Yritän olla herkkä ihmisille ja heidän asioilleen. Kun asiakas on saanut häädön asunnostaan, en ensimmäiseksi ehdota rukoiluhetkeä. Etsimme yhdessä mahdollisuuksia selvitä. Minulle usko Jumalaan on lahja, jota voin viedä eteenpäin rakkaudenteoilla. Vaikka tunnen olevani vielä keskenkasvuinen oman uskoni kanssa, yritän tuoda synkkiin tilanteisiin toivon näkökulmaa.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Jukka Uotila