Liikenneopettaja, autokoulun johtaja

Juha, 44 v

Jo aivan pienenä tiesin, että haluan tehdä autohommia, se vain ei ollut selvillä, millaisia. Aivan ensimmäinen haaveeni tosin oli, että minusta tulisi helikopterin kuljettaja. Tämä johtui luultavasti siitä, että enoni oli lentäjä. Pian alkoivat kuitenkin autot kiinnostaa enemmän. Isäni ajoi tuohon aikaan kilpaa ja jo aivan pienenä pääsin mukaan, kun kilpa-autoa rakennettiin kuntoon. Niin aloin rassata moottoreita itsekin, niin autoja kuin mopoja.

Olin 11-vuotias, kun minulla oli ensimmäinen oma auto, jolla sai ajaa kotipihalla. Auton tasosta kertoo paljon se, että jonkin ajan kuluttua isä vaihtoi sen ruohonleikkuriin. Seuraava auto minulla olikin vasta sitten, kun minulla oli ajokortti. Sain ajokortin tavallaan syntymäpäivälahjaksi, sillä ajoin sen samana päivänä, jolloin täytin 18 vuotta.

Olen asunut ikäni Kuusankoskella, kaupunkimaisessa ympäristössä. Isäni toimi aikaisemmin autokoulun johtajana Kouvolassa, mutta perusti oman koulun Kuusankoskelle vuonna 1974. Kun olin käynyt keskikoulun, piti alkaa miettiä tulevaisuutta tosissaan. Nyt oli jo selvää, että menisin mukaan perheyritykseen. Olin huollon puolella ja tsupparina. Samalla pohdimme, miten kannattaisi jatkaa. Menisinkö ammattikouluun autopuolelle? Se ei tuntunut oikein järkevältä, olinhan pienestä asti ollut tekemisissä autojen ja moottorien kanssa, ja tietoni niistä olivat jo melkoisen hyvät. Niin päädyin kauppaopistoon, josta arvelin olevan apua yrityksen hoidossa. Opiskeluaikaan olin kesätöissä autokorjaamolla sekä yhtenä kesänä ja viikonloppuisin vielä kuorma-autonkuljettajana.

Vuonna 1979 menin armeijaan. Olin Kouvolassa autokomppaniassa ja kävin aliupseerikoulun. Ryhmänjohtajana toimin sitten ajo-opettajana. Myös inttiaikaan tein viikonloppuisin töitä kuorma-autonkuljettajana ja suoritin kesken armeijan myös rekkakortin.

Toukokuussa 1980 armeija oli käyty. Heti samana päivänä sain töitä rekkakuskina. Ajoin pääasiassa säiliöautoja. Sitten oli vuorossa haku liikenneopettajakurssille. Tuohon aikaan koulutuksen ajopuoli oli Helsingissä Ammattienedistämislaitoksella ja teoriaosa Hämeenlinnassa. Nykyisinhän koko koulutus on Hämeenlinnassa, Hämeen ammattikorkeakouluun kuuluvassa ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Kouluun pääsyä edelsivät soveltuvuuskoe ja ajokoe. Itse koulutus jakautui tavallaan neljään osaan, ensin oli ajo-opetus, jota seurasi auskultointi, sitten teoria ja sen auskultointi. Kaikkiaan koulutus kesti vuoden. Aloitin opinnot tammikuussa 1981. Osan auskultoinnissa suoritin Kouvolassa. Vielä auskultointiaikana ajoin parina päivänä viikossa rekkaa.

Vuodesta 1993 olet toiminut autonkoulun johtajana. Ajankohtaan on olemassa useampiakin syitä. Isäni oli tuohon aikaan juuri jäämässä eläkkeelle, kun tuli tieto, että koulujen johtajien vaatimukset ovat muuttumassa. Nykyisin vaaditaan, että johtajaksi tulevan on käytävä erityinen johtajakoulutus. Sitä minulla ei ole, mutta sen tiedän, että käymäni kauppaopisto vastaa pitkälle johtajakoulutuksessa annettavia oppeja, joihin kuuluvat liikkeenjohdolliset ja laskennalliset taidot. Kun olen lisäksi kasvanut autokoulun maailmassa ja voinut vielä kysyä lisää isältäni, olen varma, että tietoni riittävät.

Koulussamme on työssä tätä nykyä kaksi henkeä. Kun aloitin työt liikenneopettajana, oli palkkalistoilla vielä vakituisesti isäni ja minun lisäksi yksi liikenneopettaja sekä toimistotyöntekijä, minkä lisäksi iltatöissä oli parikin opettajaa. Oppilasmäärät ovat noista ajoista selvästi pudonneet, mihin on nähtävissä useita eri syitä. Ikäluokat ovat pienentyneet, eikä enää ole olemassa sellaista "jäämää" eli niitä, jotka eivät ole nuorena hankkineet ajokorttia. Nykyisin kortti alkaa olla kaikilla, jotka sen haluavatkin hankkia.

Aiemmin myös autokoulut olivat tarveharkintaisia, nykyisin autokoulun voi perustaa jokainen, jolla on siihen tarvittava pätevyys. Tämä onkin johtanut autokoulujen määrän lisääntymiseen. Valtaosa liikenneopettajista työllistyy yksityisissä autokouluissa, mutta jonkin verran paikkoja on myös ammatillisissa kurssikeskuksissa ja ammattikouluissa.

Motivoituneita oppilaita

Liikenneopettajan työn hyviin puoliin kuuluu se, että oppilaiksi tulevat ovat yleensä hyvin motivoituneita. Autokouluun tulijalla on tiedossaan selvä päämäärä, hän haluaa saada ajokortin ja oppia ajamaan. On joukossa toki niitäkin, jotka tuntuvat ajattelevan, että ajokortin saamiseen riittää läsnäolo, mitään omatoimista työtä kortin saamiseksi eivät kaikki halua tehdä. Isäni kiteytti aikoinaan, miten kouluun tulijan hatun asennosta jo näkee, kuinka paljon kortin eteen on tehtävä työtä. Ja totta on, että oppilaaksi tulevasta näkee nopeasti, miten asiat tulevat sujumaan.

Kaikki eivät ole vielä valmiita ajokokeeseen, kun ajotuntien vähimmäismäärä täyttyy. Silloin opettajan on sanottava, ettei aika ole vielä kypsä. Jos oppilas haluaa, hän saa toki tästä huolimatta osallistua ajokokeeseen. Jotkut menevät ikään kuin katsomaan, pääsisikö säkällä läpi. Nuorempana jännitin oppilaiden puolesta ja toivon toki nytkin, että kaikki pärjäisivät, mutta enää en ota asiaa yhtä henkilökohtaisesti.

Kun välillä kuulee, että joku omista entisistä oppilaista on ajanut kolarin ja menehtynyt, alkaa kuitenkin kysyä, kerroinko varmasti kaiken vai jäikö jotain puhumatta. Kun puolituttu poika kuoli onnettomuudessa pari vuotta kortin saamisen jälkeen, jouduin miettimään asiaa pitkään. Sellaista vastuuntuntoa oppilaista on. Osa oppilaista on toki selviä silmänpalvojia, joista tietää, että he ajavat miten sattuu. Joku nuori suoriutuu ajokortin kakkosvaiheen arvioivasta ajosta upeasti, mutta kaasujalka on heti raskas, kun hän kaasuttaa pois koulun pihasta. Sellainen ajatus- ja arvomaailma on kovin piittaamaton.

Täällä on käyty vastikään lehtien palstoilla kiivasta keskustelua liikenteestä. On pohdittu autoilijoiden ja jalankulkijoiden välistä suhdetta, kyselty eikö autokouluissa enää opeteta hiljentämään ennen suojatietä. Kysyin teoriatunnilla oppilailta, eikö ole opetettu hiljentämään. - Varmasti on, nämä vakuuttivat.

Vuosien työ liikenneopettajana on opettanut paljon nöyryyttä. Ala vaatii joustavuutta ja kärsivällisyyttä. On osattava tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kun yhteen työpäivään voi sopia kahdeksankin oppilasta, on osattava nollata tilanne jokaisen ajotunnin jälkeen. Toisaalta liikenneopettajan on pystyttävä ajamaan ja hallitsemaan tilanne hyvinkin erilaisissa olosuhteissa.

Ammattitaitoa on se, että osaa arvioida oppilaan kyvyt oikein ja asettaa vaatimukset kohdalleen. Oppilaan voi viedä vain niin vaativaan liikennetilanteeseen, johon hänen kykynsä riittävät. Silti on pysyttävä koko ajan valppaana, on oltava hyvä havaintokyky ja nopeat reaktiot. Kuulo- ja näköaistin on toimittava hyvin.

Kuulee sanottavan, että liikenneopettajan työ kuuluu niihin, joita nuoret arvostavat. Varmasti onkin, että liikenneopettajan sana kuuluu paremmin kuin vaikkapa peruskoulun opettajan, jonka puhe monellekin nuorelle merkitsee punaista vaatetta. Mutta toisaalta on todettava, ettei alaa arvosteta lainkaan. Tämä näkyy siinä, että Suomessa amatööriopetusmalli on mahdollinen. Kun työkseen opettaa ihmisiä hallitsemaan ajoneuvon erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, on pakko ihmetellä, miten joku alasta täysin tietämätön voi opettaa toista ajamaan. Eikö opettaminen vaadi yhtään mitään?

Jatkuvaa kouluttautumista

Jos liikenneopettajan työtä pitäisi kuvata yhdellä lauseella, se kuuluisi: Liikenneopettaja opettaa selviytymään liikenteessä turvallisesti ja taloudellisesti erilaisissa ympäristöissä ja olosuhteissa.

Työnäni on opettaa sekä teoriaa että ajoa. Työskentelen nykyään kahdestaan veljeni kanssa, ja olemme jakaneet työn niin, että joka toisella viikolla on vuoroviikoin iltaisin teoriaa, joskus harvoin teoriatunnit ovat aamupäivisin. Ajotunnit pyritään järjestämään mahdollisimman paljon valoisana aikana, mutta tämä vaihtelee paljon, sillä se riippuu oppilaiden aikatauluista. Tämä johtaa siihen, että työpäivät voivat venyä pitkiksi ja ovat vaihtelevia, mikä vaatii melkoista joustavuutta.

Olemme jakaneet työtä myös muuten, opetamme molemmat henkilöautonkortin hankkijoita, minulla on valtaosa kuorma-autokorttia ajavista ja veljelläni useimmat moottoripyöräkorttiin tähtäävistä, mutta mikään ehdoton sääntö tämä ei ole. Työ autokoulussa on hyvin itsenäistä, voisi sanoa, että sitä tehdään yhdessä ja kuitenkin yksin. Meillä opettaja laatii itse aikataulunsa ja suunnittelee siten työpäivänsä, mutta tämä varmasti vaihtelee eri kouluissa.

Välillä työtä on vähemmän, mutta silloinkin se usein painottuu ilta-aikaan. Tämä vaikuttaa perhe-elämään ja harrastusmahdollisuuksiin. Onneksi viikonloput ovat vapaat. Olen aina harrastanut autoja ja vauhtiin liittyviä asioita. Moottoripyöräkilpailut kiinnostavat, ja olen itsekin ajanut nuorempana kilpaa. Seuraan yhä kilpailuja tiiviisti ja olen toiminut moottorikerhon puheenjohtajanakin. Lisäksi harrastan jääkiekkoa, sen myötä kunto kasvaa ja joukkuepelin taidot kehittyvät. Kunnosta huolehtiminen onkin tärkeää, sillä kaikkien autoalan töiden tavoin liikenneopettajan selkä joutuu koetukselle ja alkaa iän myötä särkeä. Onneksi sentään nykyajan autoissa ei enää ole vetoa, mikä ennen oli hyvinkin suuri riesa.

Työ vaatii myös jatkuvaa kouluttautumista. Liikenne ja ajattelutavat muuttuvat koko ajan, lisäksi opetukseen on vuosien myötä tullut kokonaan uusia osia, kuten pimeässä ajo ja liukas rata. Mukaan on tullut myös taloudellisen ajon opetus, jolla pyritään päästöjen vähentämiseen. Ovatpa tutkinnotkin uudistuneet. Autokoululiitto järjestää vuosittain koulutuspäivät, mutta kehitystä on seurattava muutenkin. Paikalleen ei voi ammatillisessa kehittymisessä pysähtyä.

Alalla on autokoulujen välillä monin paikoin kovakin kilpailu, mutta täällä meilläpäin ovat välit pysyneet hyvinä. Meillä on yhteisiä tapahtumia ja koulutuspäivillekin lähdetään yhteisin kyydein.

Palautetta saa

Liikenneopettajan työ kuuluu niihin ammatteihin, joissa saa palautetta. Parasta palautetta on se, että opissani käyneet ohjaavat myös kavereitaan samaan paikkaan. Joskus vuosienkin jälkeen joku saattaa tulla kiittelemään, miten hyvän opin on aikanaan saanut. Sen huomaa, että autokoulu on monelle nuorelle todella kova juttu.

Palautetta saa tavallaan myös niin, että tehdyn työn laatu näkyy siinä, miten oppilaat selviävät tutkinnoista. Katsastusasemat tilastoivat, moniko reputtaa. Näitä lukuja ei kuitenkaan kannata vertailla aivan suoraan, sillä oppilasaineksessa voi olla suuriakin eroja.

Etua monenlaisesta autotyöstä

Isäni sanoi aikanaan, että viiden vuoden kuluessa selviää, ketkä liikenneopettajiksi kouluttautuneista jäävät alalle. Itse olen nyt ollut 20 vuotta ja huomannut, että sanoissa on vinha perä. Alalla on paljon niitä, jotka vain käväisevät ja vaihtavat sitten muihin töihin. Itse en ole koskaan valintaani katunut, ehkäpä siksi, että minulla oli jo ennakkoon autokouluista ja niiden työstä mielikuva, joka vastasi todellisuutta.

Vain kerran olen miettinyt, pitäisikö sittenkin vaihtaa alaa. Tämä tapahtui silloin, kun olin juuri aloittanut auskultoinnin. Meille oli koulussa opetettu, miten monenlaisiin tilanteisiin oppilaan kanssa voi joutua, mutta se oli tuntunut lähinnä tarinoiden kertomiselta. Heti ensimmäinen oppilas sitten osoitti, miten vaikeaa kaikki voi todellisuudessa olla.

Mielestäni on iso etu, että olen ennen autokoulualalle ryhtymistä tehnyt monenlaisia töitä niin erilaisten autojen ratissa kuin huollonkin puolella. Tämä antaa paremman näkökulman autoalaan ja liikenteeseen. Suosittelenkin, että liikenneopettajan alaa harkitseva tutustuisi ensin monipuolisesti autoalaan. Eikä haittaa ole siitäkään, että on ennen liikenneopettajaksi kouluttautumista nähnyt vähän maailmaa, ainakin kiertänyt kotimaata. Kun vielä pärjää hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa eikä ole ennakkoluuloinen, kannattaa liikenneopettajaksi ryhtymistä hyvinkin harkita.

Ala tarjoaa monipuolisen ja vaihtelevan työn, joskin palkkapuolessa olisi vielä korjaamista. Raha ei saa ratkaista kaikkea, jos ajattelee ryhtyvänsä liikenneopettajaksi.

Haastattelu ja teksti: Marja Holli
Kuvat: Jukka Uotila