Pukusuunnittelija

Samppa Lahdenperä, 56 v

Olen ammatiltani pukusuunnittelija-lavastaja, tässä järjestyksessä, ja suunnittelen esiintymispukuja pääasiassa teattereihin, etenkin historiallisiin näytelmiin, satunäytelmiin, oopperaan sekä musiikkinäytelmiin.

Synnyin vuonna 1946 Savossa, mutta en voi sanoa olevani mistään kotoisin, sillä minusta ei koskaan tullut savolaista. Muutimme Kymijokivarteen, ja koulua kävin Myllykoskella, joka on nykyisin Anjalankoski. Lähdin sieltä jo 1960-luvun puolivälissä Helsinkiin. Isäni oli upseeri ja äitini farmaseutti. Minun tietääkseni suvussamme ei ole mitään sukuammattia, vaikka upseereita paljon onkin.

Tähtäsin alun perin dramaturgiksi. Opiskelin taidehistoriaa ja näytelmäkirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Samoihin aikoihin kun opiskelin taidehistoriaa, elätin itseni piirtämällä, mm. peruskoulun oppikirjoja kuvittamalla. Tuttavat, jotka näkivät piirroksiani pyysivät minua piirtämään vaatteita. Olen opiskellut myös piirustusta Kiotossa.

Lavastusta ja pukusuunnittelua, pääasiassa pukusuunnittelua, opiskelin Bratislavassa silloisessa Tsekkoslovakiassa. Se oli osa valtioiden välistä kulttuurinvaihtoa. Siihen aikaan ei Suomessa vielä ollut pukusuunnittelijan koulutusta. Eli tämän yhdistelmän kautta päädyin tähän ammattiin.

Olen myös kirjastonhoitaja. Tästä tutkinnosta on ollut pelkästään hyötyä tiedon etsimisessä, jota tässä työssä tarvitaan paljon. Minulle siirtymä työelämään ei ollut vaikea, koska olin opiskellut teatterin teoriaa ja tehnyt samalla käytännön työtä, ja hallitsin jo valmiiksi teatterin kielen.

Pieni ammattikunta

Voin sanoa olevani historiallisten pukujen asiantuntija. Olen suunnitellut puvustusta myös televisioon, esimerkiksi Ruusun aika ja Rouva Glad, elämän rouva -televisioelokuviin. Olen aloittanut alan työt assistenttina Yleisradiossa. Joillekin yksityisillekin olen tehnyt, mutta en myyntiin liikkeisiin. Opetustyötä olen tehnyt aika kauankin, jatko- ja aikuiskoulutusta Taideteollisessa korkeakoulussa sekä eri ammatillisissa oppilaitoksissa.

Pukusuunnittelijoiden ammattikunta on aika pieni, Suomessa on noin 30 kiinnitettyä pukusuunnittelijaa. Isoimmilla teattereilla on omat pukusuunnittelijansa, mutta tämä työ on etupäässä freelancepohjaista. Päätoimisia miespuolisia pukusuunnittelijoita on Suomessa vain kaksi, mutta niitä jotka tekevät myös lavastusta on paljon enemmän. Itse teen työtä lyhytaikaisilla kiinnityksillä, määräaikaisissa suhteissa, eli "pätkätöissä". Toistaiseksi en halua edes ajatella osakeyhtiön tai vastaavan perustamista. Tällä hetkellä opetustyö on päällimmäisenä ja olen mukana pienessä teatteriryhmässä.

Meitä on tietenkin moneksi, mutta periaatteessa kyllä muodostamme yhtenäisen ammattikunnan. Arvostan kollegoistani muun muassa Ralf Forströmia ja Pirjo Valista. Meillä on myös tulossa mielenkiintoista ja hyvää nuorempaa joukkoa, Pasi Räbinä esimerkiksi. Pukusuunnittelussakin on omat tyylisuuntansa ja koulukuntansa, samoin yhden yksittäisen ihmisen tuotannossa näkyy oma kädenjälkensä. Itse en osaa luokitella itseäni mihinkään ryhmään kuuluvaksi, joku toinen ehkä voisi. Omat työni kyllä tunnistan.

Puvustuksen idea lähtee tekstistä

Puvustuksen idea lähtee tekstistä. Ohjaajan kanssa tehdään yhteistyötä, ja kirjailijan, mikäli tämä on vielä elossa. Satujen ja fantasianäytelmien kohdalla vapaus on suurin, mutta satunäytelmienkin kohdalla joudutaan aina päättämään mihin historialliseen aikakauteen ja paikkaan se sijoitetaan. Mahdollisuuksia on monia.

Ohjauksen tyylilaji ratkaisee valinnat pitkälti. Puvustus ja lavastus voidaan haluttaessa asettaa tarkoituksella kontrastiin keskenään, tai toista voidaan korostaa. Kontrasteja voidaan käyttää myös puvustuksen sisällä. Jos pyritään pysyttäytymään tietyssä aikakaudessa, niin silloin materiaalien ja jopa ompeleiden kanssa pyritään niin tarkkaan toteutukseen kuin mahdollista. Oikeita materiaaleja on aika vaikea saada, silloin joutuu käyttämään mielikuvitustaan ja ammattitaitoaan.

Käytetyt esiintymispuvut ovat yleensä aikaisempiin näytelmiin tehtyjä, ostettuja tai lahjoituksina saatuja. Niitä muutetaan tarpeen mukaan, yhdistellään, käytetään osina tai koristellaan uudelleen vastaamaan näytelmän ja puvustuksen kokonaisuutta. Elokuvissa saatetaan käyttää arvokkaitakin vaatekappaleita lyhyissä kohtauksissa. Melkein kaikki asut säästetään myöhempään käyttöön, jos tilaa vaan on.

Televisionäytelmä ja elokuva eroavat puvustuksen tarkkuuden suhteen paljon vaikkapa oopperaesityksen puvustuksesta. Televisiossa ja elokuvassa näkyy lähikuvassa ihan kaikki. Oopperan kohdalla tilanne on toinen, koska orkesterisyvennyksen vuoksi matkaa esiintymislavalta ensimmäiseen katsomoriviin on kymmenen metriä. Ei sieltä näe tarkkaan mitä esiintyjillä on päällä. Samoin näyttelijöiden maskeeraus on todella raju verrattuna tv- tuotantoihin.

Puvustussuunnitelmakokonaisuus on tekijänoikeussuojattu, yksittäiset puvut eivät yleensä ole. Puvustuskokonaisuutta ei saa toistaa ilman lupaa. Televisiossa uudelleen käytettävistä puvustuskokonaisuuksista Kopiosto maksaa tekijänoikeuskorvauksia. Teattereissa puvustonhoitajat pitävät huolta siitä, ettei saman näytelmän puvustuskokonaisuutta lainata sellaisenaan toiseen näytelmään ilman lupaa.

Opiskelua, suunnittelua, piirtämistä

Voidaan katsoa, että "normaali työrupeama" kestää 3 kk. Ensimmäisen kuukauden aikana tutkitaan taustamateriaalit, opiskellaan ja suunnitellaan. Alussa voi mennä monta päivää, jolloin ei muiden mielestä tapahdu mitään, koska suunnitteluvaiheessa työtä tehdään paljon päässä.

Urani alkuvaiheessa jotkut sukulaiset ja tuttavani luulivat, että minulla on aina vapaata, kun en "ikinä lähde minnekään" tai että "olen aina kotona enkä tee mitään". Projektin alkuvaiheessa ohjelma onkin enemmän vapaa. Tämä on sellaista työtä, että toisinaan on hirvittävästi tekemistä, toisinaan taas hiljaisempaa. Ei se tuota minulle ongelmia, osaan olla myös mitään tekemättä.

Suunnitteluvaiheessa aloitan työt päivällä ja teen kahteen kolmeen saakka yöllä. Viikonloput ovat rauhallisia ja hyviä työpäiviä, kun ei ole kokouksia eikä palavereja häiritsemässä. Harjoituksia voi tosin olla lauantaisinkin. Sunnuntain voin pitää joskus vapaatakin. Suunnittelutyön pystyn tekemään vaikka kotona, sillä me lavastus- ja pukusuunnittelijathan emme ole kiinni joka ilta harjoituksissa toisin kuin näyttelijät ja ohjaajat.

Tätä seuraa tiivis piirtämisvaihe. Käytän tehdessäni tusseja ja makulatuuripaperia, arkkitehtien kitsipaperia, myös liituja ja akvarelleja sekä erilaisia musteita, myös guassivärejä, joskaan en niitä enää pitkiin aikoihin. Joskus pelkästään kuvailen värin sanallisesti tai tuon näytekappaleen materiaalista ja väristä. En käytä apuna kuvankäsittelyohjelmia. Olen kyllä kokeillut, mutta piirrän vasemmalla kädelläkin paremmin. Kuvankäsittelyä voidaan kyllä käyttää apuna lavastuksen suunnittelussa, jolloin samaa tilaa "muutetaan" valaistuksen ja värien suhteen. Se on paljon nopeampaa. Ennen kaikki piirrettiin ja väritettiin käsin, se oli hyvin työlästä.

Tämän jälkeen keskustelen puvustussuunnitelmasta ohjaajan ja lavastajan kanssa. Satunäytelmien kohdalla voisi ajatella, että sama henkilö suunnittelee sekä lavastuksen että puvustuksen, mutta esimerkiksi elokuvat ovat niin suuritöisiä, että mahdoton on mahdotonta. Aika ei vaan riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Kuvauspaikat saattavat sijaita eri puolilla Suomea ja pitäisi samaan aikaan olla ompelimossa toisaalla.

Mukana puvustuksessa alusta loppuun

Monissa teattereissa on mallintarkastus ensimmäisten lukuharjoitusten alkamisaikaan. Silloin suunnitelma esitellään talouspäällikölle tai vastaavalle ja ohjaajalle sekä työryhmien vastaaville. Työn toteutustapa ja käytettävä henkilöstö päätetään tällöin, tosin keskustelua käydään koko projektin ajan. Ensimmäisessä lukuharjoituksessa esittelen puvustussuunnitelman näyttelijöille, jolloin kukin näkee, mitä heille on ajateltu. Tämä tapahtuu kuvien kautta, itse esiintymisasut eivät vielä tässä vaiheessa ole valmiita. Muutoksia tehdään vielä.

Puvustonhoitajien ja ompelijoiden kanssa keskustelen toteutustavasta ja materiaaleista. Sen jälkeen työnjohtaja jakaa työt, ja minun kohdallani alkaa toteutusvaiheen valvonta, jolloin toimin verstaalla ompelijoiden apuna, sovituksessa jne. Melkein kaikilla teattereilla on omat ompelimonsa, koska kappalemäärät ovat suuria. Oopperaesityksissä kappalemäärät ovat aina suuria, puheteattereissa ei niinkään. Ompelimoissa työskentelee 2-5 ompelijaa. Miestenvaatteita teetetään vaattureilla. Kun tarvitaan lisää työvoimaa, käytetään myös teattereiden ulkopuolisia ompelimoita sekä keikalle tulevia ammattilaisia, samoin ammattikoulujen oppilaita.

Silloin kun on meneillään tyypillinen isompi projekti, jossa on sekä lavastus-, että pukusuunnittelutehtävä, niin lähden aamulla aikaisin junalla tai lentokoneella paikkakunnalle. Siellä menen suoraan verstaalle, jossa katsotaan mikä on ongelma. Harjoitukset alkavat klo 10.00 tai 11.00, ja kestävät aina klo 14.00 saakka. Sen jälkeen palaan takaisin verstaalle katsomaan, mitä siellä on päivän aikana tapahtunut, ja annan ohjeita tai ratkaisen uusia ongelmia. Siellä työskennellään klo 16.00 saakka. Klo 18.00 palaan takaisin teatteriin seuraamaan iltaharjoituksia ja keskustelemaan ohjaajan kanssa ideoista ja niiden toteutuksesta. Siinä klo 23.00 voinkin jo lähteä hotellin baarin kautta nukkumaan. Aamulla sitten taas verstaiden kautta harjoituksiin, ja ohjelma menee kuten edellisenäkin päivänä. Iltakoneella palaan takaisin kotiin.

Olen itse mukana puvustuksessa alusta loppuun saakka. Suunnitteluvaiheen lopputuote on pukuluonnos, mutta valmis työ on vasta se esiintyjän päällä oleva puku. Joskus puku tehdään ihan sen näköiseksi mitä luonnos oli, toisinaan se muuttuu matkan varrella. Harjoituksissa käydään katsomassa, ja jos omassa päässä kuviteltu ei vastaakaan nähtyä, niin luonnosta muutetaan näyttelijälle ja rooliin sopivaksi.

Työn suuruus vaihtelee projektin mukaan

Vuodessa on tyypillisesti 3-5 projektia, yleensä 3 isompaa projektia ja mukaan mahtuu vielä yksi pienempi. Kun työskentelin televisiossa, niitä pieniä oli aika montakin. Jos varasto on lähellä ja tutut ihmiset toteuttamassa, niin se nopeuttaa projektia paljonkin. Mutta historiallisissa näytelmissä taustatyö ja tietojen tarkistaminen vie aina aikaa.

Tämä perehtymistyö ennen varsinaista suunnittelua on mielenkiintoista. Ensin pitää perehtyä siihen, mitä nämä roolihenkilöt tekevät. Aiheesta täytyy tietää jo jonkin verran ennen kuin alkaa esittää kysymyksiä muille tahoille. Sellaiset projektit ovat mieluisimpia, joissa on jotain mihin tarvitsee paneutua, ettei voi vaan roiskaista.

Työn suuruus vaihtelee projektin mukaan. Klassikkonäytelmissä on 10-11 näyttelijää, joista muutama ehkä vaihtaa vaatteita näytöksen aikana, eli noin 15 roolia. Isoimmissa näytelmissä taas jopa 20 roolia. Sitten osassa näytelmistä on "kansaa", joka nostaa tarvittavien esiintymispukujen määrää, joka lähenee sataa aika pian. Esimerkiksi oopperoiden kuorot ja tanssiryhmät tulevat usein kolme kertaa eri ryhmänä, jotka vaativat yleensä kaikki omat pukunsa.

Viimeksi oikein iso työ oli Helsingin kaupungin 450-vuotisjuhlien puvustus ja lavastus, jossa oli 2 200 esiintyjää ja yli 60 kohtausta. Teimme yhteistyötä kaupunginmuseon ja virastojen kanssa. Tällainen suunnittelutyö saattaa tulla kohdalle vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa!

On niin itsestään selvää, että budjetti rajoittaa toteutusmahdollisuuksia. Kaikki opiskelijat oppivat tämän jo koulussa. Kenellä on rajattomasti rahaa käytössä? Nyt on kyllä budjetteja kiristetty niin paljon, että kun kuulee niistä, niin välillä tuntuu, että mahdotonta. Aina toivotaan kuitenkin ihmeitä. Kustannukset ovat nousseet, budjetit eivät, se vaikuttaa varmasti lopputulokseen.

Jokainen työ on tekijänsä käyntikortti

Julkista työtähän tämä on, sillä jokainen työ on vapaasti yleisön arvosteltavissa ja tekijänsä käyntikortti. Kaikki työt ovat julkisia, mutta se miten paljon niistä puhutaan, on saattanut jopa hiipua. Nyt on ollut nämä "ruttumuodit" ja suunnittelutyöryhmät, osittain laman vaikutuksesta. Siitä on ollut jo pitkään seurauksena se, ettei pukusuunnittelijoista oikein edes puhuta enää julkisuudessa. Eikä ole oikein koskaan puhuttukaan.

Tämä johtuu kyllä myös siitä, että jos vaate on suunniteltu suhteellisen hyvin, ammattitaitoisesti ja juttuun sopivasti, niin ei sitä edes mainita arvosteluissa. Mutta jos esiintymispuku on outo tai oikein kaunis, niin se kyllä mainitaan.

Nykyaikaisessa draamassa, jossa puvut sopivat täydellisesti näytelmään, ei edes huomata mitä näyttelijöillä on päällä. Eräästä tv-näytelmästä minulle esitettiin kerran kysymys, olikohan se Ruusun ajasta: "Mitäs sä olet oikein siinä tehnyt, nehän on ihan tavallisia suomalaisia ihmisiä" Vastasin, että: "Just sen." Siinä nimittäin pyrittiinkin juuri tavallisuuteen. Sitten taas Rouva Glad, elämän rouva - televisioelokuvassa liikuttiin ajassa 1910-luvulta vuoteen 1939. Upean puvustuksen vuoksi haukottiin henkeä, tutkittiin jopa piirustuksiani ja sain elokuvataiteen valtionpalkinnon.

Tämä osoittaa sen, että silloin kun liikutaan kauempana historiassa, niin ihmiset vaikuttuvat ajanmukaisesta puvustuksesta, mutta lähihistoriassa liikuttaessa tätä ei tapahdu. Itse työ ei kuitenkaan välttämättä ole paljon sen kummempaa.

Ammattikriitikoilta saattaa puuttua tietotaitoa puvustuksen arvioimiseen, ja missä sitä oppisikaan? Yleisö taas ei saa liikaa katsoa esityksen vaatteita, silloin jokin on vialla. Ei puvustus ole pääasia, se on osa esityksen kokonaisuutta. Tässä mielessä en pukusuunnittelijana edes odota palautetta, vaan se on hyvä, kun kukaan ei huomaa mitään.

Ei voi sanoa, että ammattikunnan arvostus olisi nyt mitenkään huipussaan. Nykyisin hyväksytään taitamattomuuskin, otetaan esimerkiksi jonkun kaveri vähän "stailaamaan". Se kertoo arvostuksesta jotakin. Tämä on ihan selvä suuntaus esimerkiksi musiikki- ja keskusteluohjelmissa. Tai sitten käytetään vain tietyn maahantuojan ja liikkeen vaatteita, jolloin se saa lopputeksteissä nimensä näkyviin.

Tuottajat tietenkin tykkäävät tästä, koska se on taloudellista, kun vaatteet saadaan ilmaiseksi käyttöön. Tällainen vähentää dramaturgisia mahdollisuuksia, koska joudutaan turvautumaan vain tiettyihin asusteisiin. Vaatimustaso on laskenut, joitakin vuosia sitten tällainen ei olisi kelvannut missään tapauksessa.

Palkkiot määräytyvät työmäärän mukaan

Suunnittelutyössä käytetyt paperit ovat kyllä kalliita, mutta jos käyttää kuvankäsittelyohjelmia ja skannaa omia luonnoksia, niin eihän se pitkän päälle kalliiksi tule, kertahankintana vaan. Arkistot, museot, kaikki ovat nykyään maksullisia, mutta ei se silti niin kalliiksi tule.

Työhuoneiden vuokraaminen on kallista. Ja etenkin ne, jotka myös lavastavat, tarvitsevat materiaalikokeiluihin paljon tilaa, tapetti- ja tekstiilimalleihin ja muihin. Samoin värien käytön vuoksi tarvitaan vettä ja tuuletusta. Teattereissa on verstailla tilat suunnittelijoille. Minulla on lisäksi vielä muutama tuhat diaa töistäni, jotka pitäisi saada mahtumaan jonnekin.

Pukusuunnittelija voi hakea apurahoja, mutta vain 1-3 saa sellaisen vuodessa. Valtion taiteilija-apurahoja on vaikeampi saada kuin ennen, edes kokeneempien tekijöiden. Kuvataiteilijoille, säveltäjille ja kirjailijoille on jaossa moninkertainen määrä apurahoja verrattuna teatterialan apurahoihin.

Itse sain juuri apurahan. Se on ns. kohdeapuraha, näyttelyä ja teatterin historiallisten pukujen käyttöä koskevaa kirjaa varten. Sitä ennen minulla oli viimeksi 70-luvun lopulla puolivuotinen apuraha. Minulla ei ole koskaan ollut pitkää vuosiapurahaa, mutta olen kyllä itse ollut jakamassa niitä Taiteen keskustoimikunnassa. Silloin ei muuten voi itse hakea apurahaa.

Pukusuunnittelijoiden palkkiot määräytyvät työn suuruuden mukaan "pienimuotoisesta lavastus- tai pukusuunnittelutyöstä" aina "poikkeuksellisen pitkäkestoiseen, usealle vuodelle ajoittuvaan tuotannon lavastus- tai pukusuunnittelutyöhön". Tämä palkkioluokitus draaman, draamasarjojen, tv- elokuvien jne. kohdalla on nelijakoinen ja määräytyy työmäärän perusteella.

Ei koskaan valmis!

Ei tässä työssä ole huonoja puolia ollenkaan! No, tietysti palkka voisi olla parempi. Tosiasiassa televisiossa ollessani sain suhteellisen hyvää palkkaakin. Mutta ammattikunnan puolesta kyllä, teatterialan ammatit ovat kaikki huonosti palkattuja. Toiseksi, teatterityö on yksilöllisten taiteilijoiden ryhmätyötä, ja siten jo lähtökohdiltaan kummallista, mutta se pitää hyväksyä. Hyviä puolia kyllä löytyy vaikka kuinka paljon! Stressi on kuulemani mukaan pahin työterveysriski. Työrytmin vaihtelut kiireestä hiljaiseen aiheuttavat stressiä.

Tässä työssä kokee onnistuneensa, kun suunnitelma on toteutettu ja se on osa taiteellista kokonaisuutta. Joskus olen miettinyt ohjaajan ammattia, ei se mahdoton ajatus ole, mutta en ole varsinaisesti miettinyt ammatinvaihtoa. Nyt vanhemmiten on oma näkemys helpompi välittää ohjaajalle, eikä tarvitse enää päteä, vaan voi keskittyä tekemiseen. Silloin alussa teksti ja ohjaaja saattoivat esittää vahvempia mielipiteitä. Nyt kun on tehnyt tätä yli kolmekymmentä vuotta, niin on jo aika vapaat kädet suunnitella. Nuorempana sitä joutui myös ajoittain todistelemaan epäileville vanhemmille naisille, että nuori mieskin osaa tehdä näitä hommia.

Mahdollisuudet oppia uutta tässä työssä ovat rajattomat, pysyisipä vaan kaikki opittu päässä! Pystyn soveltamaan vaihtelevasti kaikkea ammattitaitoani. Näinä aikoina kun joka paikassa on jouduttu säästämään, niin jo etukäteen tehdään sellaisia päätöksiä ohjelmistovalinnoissa, jotka rajoittavat mahdollisuuksia. Ei tehdä isoja historiallisia elokuvia, eivätkä teatterit tee monta isoa näytelmää vuodessa, kun ei uskalleta tappioiden pelossa, vaikka yleisö varmaan haluaisi nähdä niitä.

Olen tehnyt jo niin paljon, ettei ole mitään sellaista, mitä haluaisin tehdä pelkästään. Olen tosin suunnitellut sellaista elokuvaa, jota ei ole vielä toteutettu, jossa puvut olisivat pääosassa ja kertoisivat omalla kielellään. Niitä ei esimerkiksi olisi vielä puettu päälle tai ne olisi riisuttu tietyllä tavalla. Se kertoisi paljon ihmisestä, joka ei ole kuvassa. Vakituisesti en haluaisi näin kokeellista tehdä, sillä kyllä puku mieluummin saa olla mukana esityskokonaisuudessa.

Mielestäni taiteilijan kohdalla kysymys uralla etenemisestä tarkoittaa sitä, että tekee taidetta yhä paremmin, tai tuottaakseen joillekin iloa. Lasten näytelmät ovat hyvä esimerkki tästä. Ainoa mahdollisuus toisessa mielessä lienee professorin virka taideteollisessa korkeakoulussa, mutta niitä paikkoja on jaossa tasan yksi. Toivottavasti jatkan tätä työtä niin kauan kuin henki pihisee. Ennen kuoltiin ennen eläkeikää, nyt on muutama eläkkeellä oleva pukusuunnittelija ja lavastaja, mutta he tekevät vieläkin töitä.

Alalle aikovan nuoren tulisi tietää, ettei ole itsestään selvää, että töitä on paljon. Ja niin koppavia kuin taiteilijat yleensä ovatkin, alkuun pitää olla nöyrä työn kanssa. Ei tässä ole koskaan valmis, ei ainakaan heti koulusta valmistuttuaan. Työn edessä pitää olla nöyrä, ei niinkään ihmisten edessä.

Haastattelu ja teksti: Toni Lehtonen
Kuvat:Jukka Uotila