Polkupyörälähetti

Markus Mattsson, 28 v.

Fillaroin työpäivän aikana kymmeniä kilometrejä. Säntäily paikasta toiseen rasittaa kroppaa, mutta nautin siitä. Minulle polkupyörälähetin työ on elämäntapa. Ei haittaa, vaikka en rikastu polkemalla. Fyysisen suorituksen tuoma endorfiinihumalakin riittää.

Ei ole vaikeaa polkea sataa kilometriä, jos matkan voi tehdä rauhallisesti rullailemalla.
Kun on liikuttava nopeasti, polkijalta vaaditaan hyvää fyysistä kuntoa ja lihasvoimaa. Moni on käynyt kokeilemassa ja todennut polkupyörälähetin työn liian rankaksi.

Vuosia sitten työskentelin pizzerian autolähettinä. Nuorena maailmanparantajana en halunnut kuormittaa luontoa, vaan omistajan tietämättä toimitin tilauksia polkupyörällä. Vierailevan kokin annoin ymmärtää kyseessä olevan normaalikäytäntö. Aloitettuani yliopisto-opinnot ryhdyin polkemaan oikein luvan kanssa.

Vuodesta 2000 lähtien olen työskennellyt helsinkiläisen BikeXpress Oy:n palveluksessa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Vuosituhannen vaihteen tietämillä firman palveluksessa oli kaksitoista lähettiä, koko Helsingissä nelisenkymmentä. Sähköisen tiedonvälityksen lisääntyessä palvelun suosio on hiipunut, ja yrityksemme työllistämien lähettien määrä voidaan laskea yhden käden sormilla.

Olemme kuljettaneet pyörällä kaikkea mahdollista veriplasmasta pesäpallomailoihin. Tyypillinen asiakkaamme on nopeaa palvelua tarvitseva mainostoimisto. Operoimme Helsingin ydinkeskustassa, Lauttasaaren ja Pasilan välisellä alueella. Toimitamme lähetyksen perille tarvittaessa puolessa tunnissa. Kiireellisyydestä päättää viime kädessä asiakas.


Kesät talvet kelillä kuin kelillä

Asemapaikkamme sijaitsee Helsingin Kalliossa. Päivystäjä ottaa vastaan tilaukset ja välittää ne kaupungilla kärkkyvälle lähetille. Luokittelemme lähetykset kolmeen kategoriaan: normaali-, pika- ja paniikkitoimituksiin.

Suurin osa Helsingin pyöräläheteistä ajaa riisutulla suoravetopolkupyörällä. Käytössä on myös maastopyöriä, maantiepyöriä ja cyclocrossareita - onpa yksi tavarankuljetukseen soveltuva cargobikekin, jolla kulkevat alle sadan kilon painoiset lähetykset. Itse ajan tällä hetkellä vaihteetonta suoravetopyörää, jossa on melko kapeat 28-milliset renkaat.

Muuhun varustukseeni kuuluvat pyöräilyasu, lukkopolkimiin sopivat jäykkäpohjaiset jalkineet, kypärä ja lähettilaukku.

Ehtiäkseni minun ei tarvitse ajaa kisanopeutta. Paikallistuntemus, reittivalinta ja ennakointitaito auttavat pysymään aikataulussa. Silti liikun nopeasti. Matka, johon työmatkapyöräilijä tarvitsee parikymmentä minuuttia, taittuu minulta seitsemässä. Autolla sellainen ei onnistuisi.

Pyöräilykaistan puuttuessa ajan ajoradalla autoilijoiden seassa. Vaarapaikkoja on paljon. Bussin kaartaessa ohituksen jälkeen eteeni joudun välillä väistämään reunakiveykselle hyppäämällä parikymmensenttisen kanttikiven päälle. Helsingin polkupyöräkaistat ovat vitsi. Irralliset pätkät päättyvät usein ajorataan.

Ajan kesät talvet kelillä kuin kelillä. Pyöräily lumessa muistuttaa rodeota, mutta en käytä talvirenkaita, sillä nastat muuttavat pyörän raskaspolkuiseksi. Varaudun huonoon säähän, mutta säältä ei voi kokonaan suojautua. Gore-Texiin kääriytyminen muistuttaa minusta liiaksi muovipussiin pukeutumista. Siinä missä sateelta tuleekin suojaudutuksi, hiki kastelee polkijan.

Työpäiväni alkaa aamukahdeksalta ja päättyy neljältä iltapäivällä, ellei oikein kauniisti pyydetä jatkamaan pidempään. Teen päivässä keskimäärin kaksikymmentä keikkaa. Suurin osa lähettipalvelun tilaajista on vakioasiakkaita, kontakteja, jotka ovat syntyneet yrityksen kuudentoista toimintavuoden aikana.

Olen lähes aina liikkeellä. Ajotapa, reitit ja osoitteet ovat jo rutiinia. Työnteon kärsimättä voin miettiä omiani. Taukoa tulee pidetyksi niin puistossa loikomalla kuin mukavissa kahviloissakin. Tässä työssä oppii varmasti tuntemaan kulmat ja kuppilat!


Autoilijoiden asenne ongelmallinen

Tässäkin työssä pitää tulla toimeen ihmisten kanssa. Asiakkaita kohtaan on käyttäydyttävä ystävällisesti, vaikka itsellä olisi hyvinkin epämukava olo. Jotkut suhtautuvat lähettiin kuin ilmaan, mutta useimmiten polkupyörälähetin ilmestyminen paikalle on piristysruiske. Toisaalta ihmisen empatia pääsee valloilleen, kun läpimäräksi kastunut lähetti kiikuttaa kirjekuorta toimistoon.

En hätkähdä pienestä. Aika harvoin sattuukaan mitään todella ikävää. Olen kuullut lähetin raahautuneen bussin etupuskurin alla, mutta itse en ole joutunut vakavaan onnettomuuteen. Kerran liukastuin mustaan jäähän, mutta päälle ajanut auto murskasi vain takarenkaan ja pyörän rungon.

Poliisi tuntee toimintatapamme ja suhtautuu meihin myönteisesti. Autoilijoiden asenne sen sijaan on ongelmallinen. Autoilijaa saattaa ärsyttää polkupyörälähetin ajotapa. Välillä autot kiihdyttävät lähetin ohi vain periaatteesta. Tulee ihmetelleeksi, että olipa tuollakin tyypillä kiire odottamaan liikennevaloihin.

Välttääkseni ongelmia jalankulkijoiden kanssa ajan usein ajoradalla. On hassua rinnastaa pyöräilijä jalankulkijaan. Polkupyörä kulkee alamäessä sentään yli viittäkymppiä. Pyöräkaistat kannattaisi sijoittaa ajotien sivuun ja rinnastaa pyöräilijä mieluummin hitaaseen autoon kuin nopeaan jalankulkijaan.


Inhimillinen tapa tehdä duunia

Jaksaakseen tehdä polkupyörälähetin työtä, sitä täytyy rakastaa. Kun aloitin lähettityön, uuvuin helposti. Rankimpien työpäivien jälkeen pystyin ajattelemaan ruokailua vasta nukuttuani hetken. Nyt elimistöni on tottunut rasitukseen. Pyöräilen vapaa-aikananikin, totta kai.

Hyvä työyhteisö kompensoi yksinäistä puurtamista. Helsingissä polkupyörälähetit tuntevat toisensa. Viikonloppuisin saatamme kokoontua kaduille kisaamaan taidoistamme Alley Cat-kilpailuihin, joissa suunnistetaan kaupungissa vihjeiden tai osoitteiden perusteella. Aavistuksen lähettikulttuurista saa vaikkapa Quicksilver - elokuvasta, vaikka elokuvan versio todellisuudesta onkin kulkenut Hollywood-suodattimen läpi.

Huolimatta siitä, että polkupyörälähetin työ on hauskaa, mikään siinä ei muutu. Pyörälläajo on pyörälläajoa, ei sen enempää. Omalla kohdallani olen yhdistänyt fillaroinnin akateemisen sekatyömiehen rooliin. Teen apurahojen turvin väitöskirjaa liikennepsykologiasta.

Apurahojen huvetessa työskentelen polkupyörälähettinä, enkä ihan heti aio lopettaa. Lähettityö toimii yliopistohierarkian ja akateemisen maailman vastavoimana. Saatanpa hypätä lähettipyörän selkään vielä tohtorinhattu päässäkin. Fillarointi on inhimillinen tapa tehdä duunia.

Ympäristöystävällistä liikkumista luulisi arvostettavan enemmänkin, mutta polkupyörälähetin käyttö näyttää vain vähenevän. Yritykset perustavat toimintansa bisneslogiikalle. Jos edullinen autolähetti on tarjolla, se tilataan siitä huolimatta, että fillarilähetys maksaa edullisimmillaan vain kymmenisen euroa.

Täytyy toivoa, että nykyinen maailmantilanne tuo muutoksen myös yritysten toimintatapoihin!

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Rami Marjamäki