Kambodzhasta luokanopettajaksi Suomeen

Omista unelmistaan kannattaa pitää kiinni
Dalen Sok-Tuominen, 29 v, Helsinki


Aasialaisessa kulttuurissa niin sairaanhoitajan kuin opettajankin ammatit ovat hyvin arvostettuja ja näistä molemmista muistan itse haaveilleeni lapsena. Kummassakin vaihtoehdossa minua kiinnosti erityisesti niihin liittyvä mahdollisuus työskennellä lasten parissa. Vaikka nämä unelmat vuosien varrella jäivätkin mielessäni taka-alalle, ne ovat varmasti aina olleet jossakin olemassa.

Olen kotoisin Kambodzhasta. Olin vasta viisivuotias, kun jouduin perheeni kanssa muuttamaan pakolaisleirille ja lähtemään maasta. Koska olimme ns. kiintiöpakolaisia, uusi kotimaamme valikoitui aivan sattumanvaraisesti sen mukaan, mikä valtio sattui pakolaisia seuraavaksi vastaanottamaan. Kun saavuin Suomeen, oli marraskuu, maassa oli jo lunta ja minusta näytti kuin olisimme tulleet satumaahan. Muistan siskoni kanssa ajatelleeni, että valkoisen maan täytyy olla jäätelöä.


Ensiaskeleita koulutiellä

Meidät sijoitettiin aluksi Malmin pakolaiskeskukseen ja kun vanhempani päivisin opiskelivat tai olivat töissä, minä olin keskuksen päiväkodissa. Seuraavana syksynä aloitinkin jo peruskoulun ensimmäisen luokan ja täysin suomenkielisessä opetuksessa. Minun lisäkseni luokalla oli toinenkin pakolaislapsi, vietnamilainen poika, mutta kaikki muut olivat suomalaisia. Aluksi en tietenkään ymmärtänyt koulussa yhtään mitään, mutta olen vieläkin erittäin kiitollinen siitä, miten hyviä opettajia minulla silloin oli. Heillä oli viisautta antaa lapsen kuunnella rauhassa riittävän pitkän aikaa ja seurata opetusta ilman kiirehtimistä. Kun sain omaan tahtiini sisäistää kieltä ja kulttuuria, sopeutuminen oli varmasti helpompaa. En muista, että minulle olisi mitenkään erityisesti opetettu suomea, mutta sen sijaan kävin jostain syystä kuuntelemassa oppitunteja vietnamin kielessä, vaikkei se olekaan mitään sukua omalle äidinkielelleni, khmerille. En oikein vieläkään ymmärrä miksi olin noilla tunneilla mukana, mutta tuloksena siitä osaan kyllä edelleenkin laskea vietnamiksi!

Peruskoulun jälkeen menin lukioon, sillä jotenkin se vain tuntui luontevalta ja suurin osa kavereistanikin meni sinne. Lukion jälkeen pidin välivuoden, pohdiskelin mitä oikein haluaisin tulevalta elämältäni ja tein töitä. Olin tavaratalon kassalla, josta tulikin minulle työpaikka pidemmäksi aikaa, sillä työskentelin siellä myöhemmin opintojenkin ohella, yhteensä kahdeksana vuonna.


Opiskelua haaveammattiin

Syksyllä 2005 aloitin luokanopettajan opinnot Helsingin yliopistossa. Itse asiassa ystäväni, joka tiesi minun olevan kiinnostunut opettajan ammatista, oli huomannut ilmoituksen tästä nimenomaan maahanmuuttajille suunnatusta luokanopettajan koulutuksesta ja kertoi siitä minulle. Opinnot eivät muuten oikeastaan eronneet mitenkään yleisestä opettajankoulutuksesta, mutta niiden tavoitteena oli antaa tavallista enemmän valmiuksia erityisesti maahanmuuttajaoppilaiden opetukseen.

Kesken opintojeni perustin perheen ja meille syntyi tytär, joten olin puolentoista vuoden ajan kokonaan äitiysvapaalla. Vuosi sitten tein opetusharjoitteluja kahdella eri ala-asteella ja sen jälkeen olen tehnyt melko paljon sijaisuuksia usealla eri koululla. Esimerkiksi tässä nykyisessä työssäni olin jo aiemmin sijaisena ja kun luokan vakituinen opettaja jäi viime keväänä äitiyslomalle, niin minusta tuntui huippuhienolta, että tulin valituksi tähän hänen sijaisuutensa. Työni jatkuu siis ainakin ensi kevääseen ja mahdollisen hoitovapaan myötä ehkä vielä pidempäänkin.

Opintoni ovat nyt loppusuoralla - olen tehnyt lopputyötä ahkerasti koko kesän ja se onkin jo viimeistelyä vaille valmis. Gradussani olen haastatellut viittä syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta ja koska innostuin aiheesta todella paljon, olen edennyt sen tekemisessä ripeästi. Tavoitteeni on tehdä loput opinnot työn ohella mahdollisimman nopeasti valmiiksi, toki kuitenkin niin, että ehdin viettää riittävästi aikaa myös perheeni kanssa.


Työtä maahanmuuttajanuorten parissa

Työskentelen tällä hetkellä opettajana Myllypuron yläasteella maahanmuuttajanuorten valmistavassa koulutuksessa. Kyse on pilottihankkeesta, jossa tavoitteena on edistää perusopetuksen loppuvaiheessa Suomeen muuttaneiden nuorten kotoutumista ja mahdollistaa heille myöhemmin jatko-opintoihin siirtyminen. Ryhmään voidaan ottaa enintään 12 nuorta - tällä hetkellä heitä on seitsemän, mutta tilanne voi muuttua jatkuvasti kouluvuoden aikanakin. Nuoret ovat 15-17 -vuotiaita, he ovat pääosin luku- ja kirjoitustaidottomia ja heillä on hyvin vähäinen koulutausta. Tällä hetkellä pisimpäänkin Suomessa asunut oppilaani on muuttanut tänne vasta vuosi sitten. Opinnoissa lähdetään liikkeelle lähiympäristöstä, arkielämästä ja aluksi ihan siitä, että jokainen osaa kertoa perustiedot itsestään.

Opetuksessa ei käytetä tulkkia, vaan puhun hitaasti, mahdollisimman selkeää suomea ja samalla käytän paljon visuaalisia apuvälineitä kuten käsillä näyttämistä ja kuvakortteja. Oppilaiden taustat ovat erilaisia ja koska he ovat monissa asioissa myös hyvin eritasoisia, parhaimmillaan saatan jollakin tunnilla eriyttää jokaiselle omat tehtävänsä. Kaiken kaikkiaan pyrimme tarjoamaan nuorille mahdollisimman kokonaisvaltaista tukea. Työparinani toimiikin sosiaaliohjaaja, joka tukee erityisesti nuorten vapaa-aikaa, mutta on mukana myös koulun oppitunneilla. Mielestäni on todella upeaa, että voimme työskennellä yhdessä. Tämän lisäksi yhteistyö myös kaikkien muiden opettajien kanssa on tärkeää, sillä ilman osaavia ja kannustavia kollegoita työ voisi olla kovin yksinäistä. On hienoa kuulua työyhteisöön, jossa yhteistyö todella toimii. Mielestäni työyhteisöön hyväksytyksi tuleminen on yleensäkin erityisen tärkeää maahanmuuttajille, sillä yhdessä tekemisen kautta suomen kieli kehittyy ja vahvistuu missä tahansa työssä.

Tämä työ on juuri sitä mistä olen haaveillutkin: saan olla auttamassa maahanmuuttajanuoria eteenpäin elämässään. Minulle on tärkeää, että voin näin antaa takaisin sitä hyvää, jota itse pienenä koululaisena sain kokea omien opettajieni taholta. Kaikkein parasta työssäni ovat juuri oppilaat. He ovat todella motivoituneita, sillä koulunkäynti ei ole heille ollenkaan itsestäänselvyys. Oppimisen halu on aivan valtava ja joskus sitä joutuu jopa jarruttelemaan ja korostamaan, että on tärkeää mennä askel askeleelta eteenpäin eikä kiirehtiä liikaa. Lukukauden ensimmäisinä koulupäivinä osa oppilaista ei olisi halunnut lähteä koulusta ollenkaan pois, vaikka tunnit olivat jo päättyneet. Voiko opettaja oikeastaan sen hienompaa palautetta työnsä tärkeydestä toivoa!

Pidemmän tähtäimen suunnitelmistani en osaa vielä sanoa, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan kehittyä ja kehittää opetustani juuri tämäntyyppisessä tehtävässä. Ehkä joskus voisi olla hienoa työskennellä ulkomaillakin jonkin aikaa. Parhaillaan suoritan myös erityisopettajan opintoja, sillä sieltä on mahdollista saada erittäin hyviä käytännön työvälineitä ja konkreettisia menetelmiä mihin tahansa opetustyöhön.

 

Monenlaisia malleja tarvitaan

Mikäli olet muuttanut Suomeen vasta äskettäin, haluaisin sanoa, että edessä on pitkä polku uuteen kulttuuriin. Tie saattaa olla välillä kivinenkin, mutta se sisältää aina mahdollisuuksia. Tärkeää on pitää kiinni omista unelmistaan. Olen itsekin onnistunut toteuttamaan haaveitani, vaikka vastoinkäymisiä on ollut ja asiat ovat joskus tuntuneet kovin hankalilta. Maahanmuuttajille ei ole aiemmin ollut kovinkaan paljon samaistumisen malleja yhteiskunnassa ja esimerkiksi itse pyrin lapsena samaistumaan suomalaiseen opettajaani, mikä ei kuitenkaan tuntunut ihan helpolta. Mitä monipuolisemmin erilaisia - eri-ikäisiä, erikokoisia, eri etnisistä taustoista tulevia jne. - ihmisiä on malleina, sitä parempi ja sitä helpompi myös jokaisen nuoren on rakentaa omaa elämäänsä juuri itsensä näköiseksi.

Uudessa kulttuurissa kielitaidon merkitystä ei voi korostaa liikaa. Myös harrastukset ovat tärkeitä ja erityisesti se, että liikkuu muissakin piireissä kuin vain omassaan. Erityisesti kantasuomalaisten ystävien kautta yhteisön normit, arvot ja kaikki perinteet tulevat aivan eri lailla tutuksi kuin muuten olisi mahdollista. Esimerkiksi omaan, aasialaiseen kulttuuriini ei kuulu joulun vietto, mutta kun lapsena tutustuin siihen koulussa ja lisäksi näin, miten sitä suomalaisissa kodeissa juhlittiin, halusin tuoda tuon juhlapyhän myös omaan kotiini. Nyt olen viettänyt jo ainakin 15 joulua. Myös itsenäisyyspäivää juhlistan nykyisin katsomalla linnan juhlia ja syömällä sinivalkoisia karkkeja. Olen hyvin iloinen siitä, että polkuni johti aikoinaan juuri tänne Suomeen - vaikkei se valkoinen sitten jäätelöä ollutkaan.

Teksti: Tiina Simola
Kuvat: Rami Marjamäki