Sri Lankasta linja-autonkuljettajaksi pääkaupunkiseudulle

Mahen Galpotthawela, 40
Linja-autonkuljettaja

Olen kotoisin Sri Lankan keskiosista, Kandyn kaupungista. Kuulun oman maani enemmistöön eli singaleeseihin ja olen uskonnoltani buddhalainen. Kandy on kaupunkina aasialaisessa mittapuussa varsin pieni. Tällä hetkellä asukkaita on noin 110 000. Kandy on Sri Lankan vanha pääkaupunki, mutta tällä hetkellä se on tunnettu enemmänkin uskonnollisesta merkityksestään, ennen kaikkea buddhalaisille tärkeästä Pyhän hampaan temppelistä. Taustoistani huolimatta en koe itseäni kovinkaan uskonnolliseksi.

Olen ollut Suomessa kohta 18 vuotta. Alun perin tulin tänne tapaamaan veljeäni, mutta löysin suomalaisen vaimon ja jäin Suomeen. Lähes koko sukuni on muuttanut pois Sri Lankasta, vain 87-vuotias äitini asuu vielä siellä. Veljeni on täällä Suomessa, muut sukulaiset ovat Yhdysvalloissa.

Alku oli Suomessa tietysti todella vaikeaa, kun en osannut kieltä. Kävin Työvoimatoimiston puolen vuoden kurssin, jossa opiskeltiin suomea ja tietokoneen käyttötaitoja. Kurssiin kuului myös työelämäntutustumisjakso, jossa tutustuin sairaanhoitajan ammattiin. Pääsin melko pian tämän jälkeen vahtimestariksi, vaikka en osannut juurikaan suomea.

Opiskelin vuonna 1994 Espoon sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa sairaanhoitajaksi, mutta minulla oli tuolloin omassa henkilökohtaisessa elämässäni sen verran ongelmia, että opinnot jäivät kesken. Avioliittoni oli päätynyt eroon, mutta jäin Suomeen, koska minulla oli lapsi avioliitostani ja viihdyin Suomessa.

Suomessa ulkomaalaisena pärjääminen on oikeastaan asennekysymys: miten itse asioihin suhtautuu ja miten asiat ottaa. Maahanmuuttajataustaisella henkilöllä ei ole yhtä paljon vaihtoehtoja kuin suomalaisella. Vaikka kouluttautuisi, ei välttämättä pääse koulutustaan vastaavan työhön. Olen itse mielestäni kuitenkin pärjännyt hyvin, sillä olen aina löytänyt töitä. Olen työskennellyt mm. siivoojana, lähettinä, päiväkotiapulaisena ja ravintola-apulaisena ennen kuljettajan uraani. Tehnyt siis töitä, mitä vain olen saanut.

Kävin linja-auton kuljettajan kurssin 1997 ja työllistyin sen jälkeen heti nykyisen työnantajani palvelukseen. Olen siitä lähtien ajanut linja-autoa, enkä usko, että vaihdan ammattiani ainakaan lähivuosina.

Työn arkipäivää

Alalla on käytössä takuupalkkajärjestelmä, joka takaa sen, että kuljettajalla on kahdessa viikossa 80 työtuntia. Työpäivä voi venyä yhdeksän-kymmenentuntiseksi, mutta välillä se voi olla vain viiden tunnin mittainen. Pitkällä vuorolla on tunnin tai jopa puolentoista tunnin tauko. Työvuorot ovat soviteltavissa eli jotkut kuljettajat tekevät esimerkiksi seitsemän päivää putkeen ja pitävät sitten vapaata. Itse ajan nykyään yleensä kolme tai neljä päivää ja pidän sitten vapaata päivän.

Ajan kaikkia mahdollisia liikenneyhtiöni vuoroja Helsingin ja Vantaan puolella, mutta en Espoon linjoja. Helsingin ja Vantaan linjojen varikko on Vantaan puolella, Espoossa on omansa. Työpäivä alkaa aina omalta varikolta ja päättyy sinne. Jos haluaisin ajaa Espoon linjoja, ne vaatisivat myös Kampin terminaalin liikenneturvallisuuskoulutusta.

Ajoin ensimmäiset puoli vuotta yhtä samaa Helsingin sisäistä linjaa. Sen jälkeen homma muuttui. Hyvänä puolena oli aiemmin se, että opin tuntemaan matkustajia ja kuljettajat pitivät huolen siitä, että autot pysyvät siistinä. Nykyään kun kuskit vaihtelevat, on tilanne erilainen. Nykyisessä mallissa hyvää taas on se, etten pääse kyllästymään, sillä jokainen päivä on erilainen. En tiedä, onko se kohdaltani ikäkysymys, mutta kärsivällisyyttä on näiden vuosien myötä tullut yhä enemmän.

Liikennealan kilpailun myötä ovat työolosuhteet heikentyneet ja siihen pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota. Aikataulut ovat kiristyneet, minkä seurauksena autot saattavat olla varsinkin talviaikana myöhässä ja siitä on seurauksena huono asiakaspalaute. Varsinkin perheelliselle ihmisille työajat ovat hankalia. Sosiaalinen elämä ja harrastukset kärsivät vaihtuvista työvuoroista.

Kun mietitään oman alani arvostusta, tuntuu siltä, että kuljettajan työt ovat siirtyneet yhä enemmän meidän maahanmuuttajien harteille. Suomalaiset eivät halua enää tehdä tämänkaltaisia töitä. Itse arvostan omaa työtäni, sillä tämä työ vaatii huolellisuutta ja tarkkuutta, mutta myös pitkää pinnaa ja paineensietokykyä, varsinkin kun linjat vaihtuvat lähes päivittäin. Kuljettajan työ on ennen kaikkea asiakaspalveluammatti ja se on aina pidettävä mielessä. Meillä on hyvä työilmapiiri varikolla, pärjään palkallani, työ on siistiä ja nautin ajamisesta, joten en voi valittaa.

Osalla maahanmuuttajataustaisista kuljettajista ongelmana on nimenomaan puutteellinen kielitaito. Itse olen ollut Suomessa niin kauan, että puhun sujuvasti suomea. Ajan myös lentokentälle meneviä vuoroja ja silloin pitää osata palvella myös englannin kielellä. Toivoisinkin, että palkattaessa maahanmuuttajataustaisia kuljettajia, kiinnitettäisiin enemmän huomiota juuri kielitaitoon.

Haastattelu ja teksti: Anu Likonen
Kuvat: Nanni Akkola