Kiropraktikko

Juho Hynninen, 30 v.

Lääkkeiden sijaan toimintakykyä

Kiropraktikko on kansan suussa niksauttelija. Manipulaatio on kuitenkin vain yksi kiropraktikon työkaluista. Ammattiosaaminen perustuu laaja-alaiseen koulutukseen.

Itselläni takana ovat viiden vuoden yliopisto-opinnot. Työskentelen hermoston tuki- ja liikuntaelimistön asiantuntijana Kampin Kiropraktiikka -vastaanotolla Helsingissä.

Monelle potilaalleni olen se viimeinen mahdollisuus. Lääkärit ja fysioterapeutit on käyty, mutta vieläkin sattuu. Jatkuva kipu kielii ongelmasta. Kipu voi kuitenkin olla myös harhatunne.

Jos keho viestii väärin, aivot tulkitsevat viestin puutteellisesti. Potilaalle liike aiheuttaa kipua. Kun minä teen liikkeen potilaan puolesta, ei satu, sillä minulta puuttuu potilaan tuntemus.

Toistan liikettä, kunnes potilas pystyy samaan ilman kipua. On kohtuutonta väittää, että kivulle ei joskus kerta kaikkiaan voida mitään. Pitää voida!

Opissa Australiassa

Harrastin jo pikkupoikana kamppailulajeja. Kun teini-iässä omat niskaongelmani hoituivat kiropraktikon vastaanotolla, tajusin, että käsillä voi tehdä muutakin kuin hajottaa. Kiinnostuin ja aloin perehtyä kiropraktiseen hoitomuotoon.

Huomasin, että ammatissa voisin käsillä tekemisen lisäksi käyttää myös päätäni. Päätin kouluttautua, mutta se merkitsi muuttoa ulkomaille. Suomessa ei järjestetä alan koulutusta. Lähin oppilaitos sijaitsee Britanniassa.

Lukuisista vaihtoehdoista valitsin Macquarie Universityn Australian Sydneyssä. Siellä saatoin suorittaa alan akateeminen loppututkinnon.

Asettautuminen maahan oli lähes farssi. Mikään ei toiminut totutulla tavalla. Vasta puolentoista vuoden jälkeen ymmärsin tarkistaa asennettani. Ympäristö ei tulisi muuttumaan. Minun oli muututtava.

Opiskelu yliopistolla oli huipputasoa. Aloitimme fysiikan ja biologian perusteista. Kävimme läpi ihmisen rakenteen teoriassa ja käytännössä. Luut, lihakset, hermokudokset, kaikki.

Koulutukseen kuului anatomiaa, fysiologiaa ja radiologiaa. Vähä vähältä osaaminen muuttui manuaalisiksi taidoiksi. Viidentenä opintovuonna opetin manuaalisia taitoja yliopistolla.

Valmistuttuani tein klinikkatyötä ja opetin yliopistolla anatomiaa. Vuoden työskentelin kiropraktikkona Uudessa-Seelannissa, sillä työlupani oli voimassa sielläkin.

Uusi-Seelanti osoittautui hienoksi maaksi. En vaihtaisi pois Australiassakaan viettämääni aikaa. Jos pärjää kuusi vuotta Sydneyssä, pärjää missä vaan.

Ässiä hihassa

Suomeen palattuani perustin oman vastaanoton. Asiakkaat löysivät palvelun nopeasti. Ajattelen mielelläni, että kiropraktiikan suosio johtuu hoidon monipuolisuudesta. Tuki- ja liikuntaelinvaivoissa kiropraktikolla saattaa olla muita enemmän ässiä hihassaan.

Kiropraktikko arvioi hermoston ja kehon yhteistoimintaa. Kun häiriö paikantuu, potilaan toimintakykyä lisätään eri tasapainoharjoitteilla, silmänliikeharjoitteilla ja pehmytkudoskäsittelyllä.

Työhön ryhdytään kuitenkin vasta diagnoosin jälkeen. Diagnoosi on hoitotyön tärkein vaihe. Se edellyttää potilaan terveyshistorian tuntemusta ja perusteellista terveyskartoitusta.

Hyvä kliinikko kuuntelee potilasta ja laatii mielessään listan todennäköisestä epätodennäköiseen. Usein jo niiden perusteella hän päätyy oikeaan diagnoosiin. Testit vain vahvistavat epäilyksen.

Kokenut kiropraktikko tunnistaa ongelman potilaan astuessa vastaanottohuoneeseen. Vaikeat tapaukset vaativat syvällistä tietotaitoa. Ne kiinnostavat minua erityisesti. Siksi opiskelen jatkuvasti lisää.

Parhaillaan suoritan kliinisen neurologian jatkopintoja Lontoossa. Haluan käyttää vain tieteen keinoin hyödylliseksi todistetuttuja menetelmiä, entistä tarkempia, entistä tehokkaampia.

Haasteita aivoille

Tuki- ja liikuntavaivojen perusongelma on liikkumattomuus. Aivot tarvitsevat haasteita, mutta kun eivät niitä saa, passivoituvat. Kun kynä toimistossa putoaa lattialle, nostamiseen ojentautuminen rikkoo paikat. Aivot eivät pysyneetkään mukana oudossa ääreisliikkeessä.

Suomessa selkäkipujen hoito laahaa tietämyksen jäljessä. Kivun aiheuttajaa etsitään lihaksista, ei sen todennäköisimmästä aiheuttajasta, selkärangasta. Krooninen kipu voi viestiä myös kivunsäätelyhäiriöstä, eikä itse kehossa ole vikaa lainkaan.

Terveydenhuollon moniammatilliset työryhmät harvoin huomaavat etsiä lisäosaamista työryhmän ulkopuolelta. Sinänsä ymmärrettävää. Jos työkaluista tunnetaan vain vasara, ongelma on aina naula.

Tulevaisuuden terveydenhoidon ala, funktionaalinen neurologia perustuu aistiaktivaatioon. Kiropraktiset menetelmät soveltuvat siihen hyvin. Luemme ihmistä, kosketamme, väännämme ja liikutamme. Mittaamme käsillämme lihasvoimien menetystä ja tuntohäiriöitä.

Monet ulkomaiset kollegani eivät niksauttele vaan keskittyvät erikoisosaamista vaativaan vaikeaan diagnostiikkaan. Tuki- ja liikuntavaivojen taustalla saattaa piillä hengenvaarallinen sairaus. Kiropraktikon pitää huomata se ja ohjata potilas eteenpäin.

Mahdollisuudet auttaa potilasta satakertaistuvat, kun terveydenhoidon pohjana on uusi tieto. Tiedon määrä lisääntyy huimaa vauhtia. Emme voi tietää, mitä tiedämme viiden vuoden päästä.

Luultavasti tulevaisuuden tieto olisi tänään mahdotonta ymmärtää. Jossain vaiheessa se kuitenkin tiivistyy yleistiedoksi. Olivathan maan ja auringon liikeradat joskus täydellinen mysteeri oppineimmillekin. Tänään lapsikin ne tuntee.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Rami Marjamäki